Itku kurkussa koronan keskellä

Muistan varmasti aina Turun Sanomien koronapäiväkirjani kevään 2020 kirjoituksen, jossa totesin itkeneeni ensimmäisen kerran korona-aikana. En itkenyt siksi, että olisin saanut tartunnan, en siksi, että läheiseni olisi saanut sen, en etätyöhön ja -kouluun siirtymisen enkä pandemiarajoitusten vuoksi. Itkin, koska kokonaisuus alkoi ahdistaa. Kaiken peruminen alkoi ahdistaa. Sosiaalisen elämän katoaminen alkoi ahdistaa. Olin tehnyt ison työn väitöskirjani parissa ja sitten jouduinkin loikkaamaan etäväitökseen ja perumaan karonkkakutsuni.

Istuin eteisen lattialla ja itkin ääneen.

Nousin kuitenkin nopeasti takaisin jaloilleni, keräsin itseni ja sopeuduin vallitsevaan tilanteeseen – eihän tätä voisi jatkua ikuisesti. Muutaman hassun kuukauden selviää vaikka löysässä hirressä. Kyllä minäkin, jos sodassakin…

Muutama hassu kuukausi on venähtänyt vuodeksi. Tai ihan tarkalleen ottaen hieman yli yhdeksitoista kuukaudeksi, 344 päiväksi. Juuri nyt minulla on vahva tunne siitä, että muutamilla hassuilla kuukausilla on helposti tapana venähtää jopa vuosiksi. Palaammeko enää koskaan entiseen normaaliin? Tuskin.

Torstaina 25.2.2021 hallitus piti tiedostustilaisuuden. Avasimme makuuhuoneen television ja virittäydyimme tunnelmaan. Ylen uutinen samalta aamulta (tai ehkä se oli edelliseltä illalta) paljasti jo tosiasian: Suomessa siirrytään jonkinlaiseen poikkeustilaan. Joudumme poikkeustilanteeseen, jossa kaikki suunniteltu ja jo olemassa oleva rajataan arjesta pois.  Ravintolat suljetaan, ja toisen asteen ja perusopetuksen yläkoulut siirtyvät etäopetukseen. Kaikenlaista sosiaalista kanssakäymistä tulee välttää.

Pääministeri puhui, ja minä itkin. Annika Saarikko puhui, ja minä itkin. Koska minä olen niin väsynyt tähän kaikkeen. Koronaan, rajoituksiin, elämän pieniin ympyröihin. Minä olen rättipoikki ja uuvahtanut. Avuton ja pieni tämän kaiken edessä. Mikäli tiedotustilaisuuteen on uskominen, tässä ollaan kaikki – koko kansa – umpiväsyneitä ja vielä kesken tärkeintä kamppailua.

Nyt ei saa luovuttaa. Mutta minä en enää jaksaisi.

Itku kurkussa ja kyyneleet silmissä yritin kähistä omaa väsymystäni ja valittaa tulevasta, melko ankealta näyttäytyvästä keväästä ja kesästä. Kun minä en edes enää jaksa uskoa, että kesällä kaikki on toisin. Tuskin on.

Kyyneleet valuivat poskille paitsi itseni myös niiden kaikkien lasten ja nuorten vuoksi, jotka joutuvat siirtymään etäopiskeluun, selviytymään eristyksissä ja luomaan tulevaisuutensa urapohjaa ja elämäänsä keskellä koronaa. Itkin, kun pohdin riittämätöntä tukea ja sitä kaikkea, mitä tästä seuraa.

Koronapandemia, rajoitukset ja korona-ajan aiheuttamat seuraamukset ovat verrattavissa sotatilaan: jälkipyykkiä pestään vielä pitkään!

Itkin, koska mieleni täyttyi kysymyksistä ja pääni sisällä vallitsi hetkellinen kaaos. Kansanterveystieteilijä minussa edusti järjen ääntä yrittäen oikaista mieleni kiemuroita suoriksi – rokotevauhtia lisäämällä ja tiukkoja rajoituksia noudattamalla selviäisimme kyllä.  Tavasin lukuja ja tilastoja, tankkasin tietoa viruksesta, tartunnoista ja kaikesta olennaisesta. Kolmen lapsen äitinä rähisin vastaan ja pelkäsin pahinta, pohdin, miten omat nuoreni pärjäävät. Miten minä selviän, jos alakoululaisetkin joutuvat etäopetukseen?

Kaiken kukkuraksi hieman naiivi ja omaa etuaan tavoitteleva puoliso minussa penäsi viime vuonna vietetyn 20-vuotishääpäivän peruttua matkaa. Sinne menivät unelmat Barcelonasta, Splitistä, Kööpenhaminasta ja jopa Helsingistä. Tuhkana tuuleen.

Olin ristitulessa ja hiihtolomalla. Tuntui kuin kaikki iloinen ja valoisa olisi pyyhkäisty pois torstaiaamuna klo 9.30.

Lopuksi itkin (ehkä kaikkein eniten) sitä, jos leikkausaikani peruttaisiin. Minä en enää pystyisi sinnittelemään kipujeni ja puutumisteni kanssa pidempään. Mitä jos? -kysymykset valtasivat mieleni, kun kauhunsekaisin tuntein yritin antaa järjen äänelle tilaa. Tulevaisuusskenaariossani hiihtolomien Lapinmatkailijat palaavat eteläisiin maakuntiin, saavat koronan, tartuttavat sitä muihin ja vievät tehohoitopaikat.

Silmieni edessä vilisivät sarjakuvamaiset kuvat siitä, miten tehohoitopotilaita kiidätetään ympäri Suomea yksiköistä toiseen tilanpuutteen vuoksi. Leikkausosastoja suljetaan, ja minun kaularankaoperaationi siirretään.

Istuin eteisen lattialla ja itkin ääneen.

Kun pyyhin ensimmäisen kerran kyyneleeni, päätin, että tästä on noustava. Minä olen aikuinen. Minua tarvitaan. Minä ja me ehdimme kyllä viettää hääpäivämme, matkustaa kesälomillamme, juhlia karonkan ja fiilistellä kesäisessä Turussa ystävien kanssa.

Me selviämme ja selviydymme tästä yhdessä, kuten ministerit rivissä tiedotustilaisuudessaan totesivat.

Tulkoon mitä vaan.

Minna