Juhannusviikko täynnä taikaa

…ja kaikenlaista lomasäätöä.

Olen ollut tämän viikon jo kokonaisuudessaan kesälomalla, oikeammin opettajan vapaajaksolla. Lomamuudi on lopulta vienyt minut mennessään, ja loman alun joka-aamuisista ”mitä tänään pitäisikään tehdä?” -ajatuksista on selvitty. Työputki ei enää paina, eikä takaraivossa jyskytä tekemättömien tehtävien lista.

Viikko on ollut jollakin tapaa kevyt, leppoisa ja vailla sen ihmeempiä päämääriä. Alkuviikko meni kotosalla, lenkillä ja helteisestä kelistä nauttien – kyllä, minä nautin joka hetkestä! – rannalla ja jokivarressa, omalla terassilla ja jääkahvilla milloin missäkin kuppilassa. Melko mukavaa, sanoisin.

Yhdeksänvuotias pääsi yökylään yleisurheilukaverin luokse tiistaina, ja mieleni valtasi todellinen lomantuntu.

Matruusi lähti takaisin kasarmille maanantaina, ja keskiviikkona hän ilmoitti olevansa aivan liian nälkäinen 20 kilometrin marssin jälkeen syömään ”jotain vegelaatikkoa”, että jos voisin laittaa sotkurahaa. Jalassa oleva nirhaumakin jomotti, oli kuuma ja kaikin tavoin melko raskasta. Minua hymyilytti. Ei saisi, mutta… Toivottelin tsempit ja jatkoin itse päiväkahvini hörppimistä aurinkoisella terassilla jalkoja terassin kaiteella lepuutellen.

Keskiviikkona oli äitini syntymäpäivä ja toimitimme hänelle yhdeksänvuotiaan puutyössä nikkaroiman linnunpöntön, johon teetimme ihanan kesäisen kukkaseppeleen. Vietimme pienen synttärihetken äitini pihamaalla juuri silloin, kun alkoi sataa ja ukkostaa. Illalla, auringon paistaessa, kävimme vielä lähirannalla pulahtamassa.

Torstai meni lähinnä juhannusta valmistelevissa puuhissa: piti koluta kirjasto, ruokakauppa ja kukkakauppa sekä muistaa mansikat, herneet ja uudet perunat. Ilman niitä ei juhannus tulisi. Kuulemma. Torstaina lenkkeilin heti aamusta ja siivosin sieltä täältä kotia.

Minusta koti pitää jättää siistiksi kaikenlaisissa lähdöissä, jotta sinne on mukava palata reissujen jälkeen.

Torstaina uskalsin vihdoin julkistaa tiedon siitä, että yksi unelmani on käymässä toteen, kun minut on hyväksytty opiskelemaan medianomiksi (journalismi) Turun ammattikorkeakouluun. Olen niin onnellinen. Tästä lisää myöhemmin.

Perjantaiaamuna päätimme lähteä saarimökille juhannuksen viettoon. Aiempi tarkoituksemme oli startata jo torstai-illalla, mutta muutimme suunnitelmaa lennosta heti torstaisen kauppareissun jälkeen – olisi sittenkin helpompaa lähteä aamulla ja aloittaa juhannus ikään kuin ihan alusta. Puhtaalta pöydältä. Uudesta aamusta. Kenenkään ei tarvitsisi hosua minnekään. Kenenkään ei tarvitsisi lähteä ”kaiken kukkuraksi” veneellä saareen, hoitaa majoittautumisriittejä ja niin edelleen.

Olin tilannut meille naisille, minulle ja yhdeksänvuotiaalle, kukkaseppeleet, emmekä olisi malttaneet odottaa, että saisimme laittaa ne päähämme juhannusaattona.

Kun sitten painoimme seppeleet päähämme, tuli ihan kesäfiilis!

Juhannus oli ja meni, sen ihmeempiä taikoja emme tehneet, sillä säätöä ja touhua oli aivan riittävästi siinä, että saimme itsemme matkaan veneellä, saimme hoidettua kaikki tarpeelliset (ja vähän tarpeettomatkin) hankinnat saareen, pääsimme perille, järjestäydyimme mökkiin, ongimme, uimme, saunoimme, paljuilimme, keinuimme riippumatossa, keinuimme taviskeinussa, heitimme tikkaa, piirsimme, pelasimme lautapelejä, veneilimme, kävimme lounaalla ravintolassa, vierailimme toisessa saaressa ja saimme itsemme pakaaseinemme takaisin veneeseen ja kotimatkalle sunnuntaina. Huh huh.

Parasta juhannuksena oli ehdottomasti tämän kesän ensimmäiset uudet perunat voisilmällä. En ole perunaihmisiä, mutta ensimmäiset uudet perunat maistuvat kieltämättä hyvältä. Tilliä päälle, rapusilliä kylkeen ja saaristolaisleipää kyytipojaksi.

Toiseksi parasta oli lapsen ilo: hänelle riittää tikkakisa, uiminen ja onkiminen. Hän hyräilee ääneen riippukeinussa ja uittaa itsensä rusinaksi paljussa. Hän varmistelee, ettei vain tarvitsisi lähteä kotiin. Hän nauttii. Jokaisesta hetkestä.

Kolmanneksi parasta oli kotimatka. Pidän menemisestä, tulemisesta ja kotiin palaamisesta. Mitä sitä kieltämään.

Tähän on tultu.

Minna