Julkaistu ja jaettu – tätä on bloggaajan ja journalistin juttukrapula

Olemme jälleen toivejutun äärellä (vaikka maininta ei otsikkoon mahtunutkaan…). Uskallan väittää, että jokainen blogikirjoittaja tai toimittaja tietää sen tunteen, kun pitkän ja intensiivisen kirjoitustyön jälkeen teksti on valmis, julkaistu blogialustalla tai lähetetty toimitukseen ja julkaistu lehdessä. Alkuun olo voi olla helpottunut ja ylpeä, mutta pian tilalle hiipii jotain aivan muuta: juttukrapula.

Juttukrapula on osuva ja hieman humoristinenkin termi ja tila, joka muistuttaa urheilusuorituksen jälkeistä palautumisen tarvetta tai pitkäaikaisen projektin päättymisen aiheuttamaa tyhjyyden tunnetta. Juttukrapula viittaa ”henkiseen krapulaan”, joka syntyy, kun kirjoittamisprosessi on vienyt paljon aikaa ja energiaa sekä esimerkiksi vaatinut monta muokkauskierrosta.

Myös normaalista poikkeava tunnepanostus (vaikka juttu itsessään olisi ns. perusjuttu) voi johtaa juttukrapulaan – pitkäaikaisen keskittymisen ja tunteellisen panostuksen jälkeen olo voi olla väsynyt, epävarma tai jopa apea.

Juttukrapulan oireet

1. Tyhjyyden tunne

Tyhjyyden tunne on itselleni tuttu tunne: tunnen sitä lomamatkojen jälkeen, opintojaksojen tehtävien lukemisten ja arvioinnin päätyttyä, opiskeluryhmien valmistuttua sekä toimittajan työssä itselleni erityisen tärkeiden ja omasta mielestä onnistuneiden juttujen kohdalla.

Kun pitkä setti, prosessi tai kirjoitusprojekti (myös työurakka tai perheen lomamatka, jolla on oltu 24/7 yhdessä) päättyy, iskee tyhjyys. Kaikki se aika ja energia, jonka olen panostanut edellä mainittuihin, ovat olleet hetkellisesti kaikki kaikessa, ja projektien ja prosessien loputtua uusi suunta voi tuntua hämärältä. Tai uutta suuntaa ei hetkeen ole.

2. Fyysinen ja henkinen väsymys

Pitkät työpäivät, deadlinet ja jatkuva ajatustyö kuluttavat voimia. Vaikka työn valmistumisen tai tekstin julkaisuhetkellä olo olisi helpottunut, keho ja mieli voivat käydä edelleen jollakin tavalla ylikierroksilla. Tätä en itse koe suureksi ongelmaksi, sillä kaikenlainen kirjoittaminen on itselleni tärkeä harrastus – se antaa enemmän kuin ottaa. Onneksi.

3. Itsekriittisyys

Kun mikä tahansa juttu on julkaistu, moni journalisti tai bloggaaja lukee sen uudelleen kriittisin silmin. Niin myös minä.  ”Olisinko voinut ilmaista tuon paremmin?” ”Unohtuiko jotain tärkeää?” ”Olisikohan tuo lause kannattanut kirjoittaa toisin?”

Nämä ajatukset ovat arkea, ja ne voivat paikoin kalvaa mieltä, vaikka totuus on se, että useimmiten ei tule sanomista, vaikka aina tuleekin sanomista. Suurin osa lukijoista ja esimerkiksi blogin seuraajista ovat ”tyytyväisiä” eivätkä edes huomaa samoja pieniä yksityiskohtia, joita itse voisin viilata vielä. Tässä olen huomannut, että itseäni auttavat ikä ja kokemus: mitä enemmän ikää tulee ja kokemusta kertyy, sitä itsevarmempi olen omien tekstieni ja tekeleideni äärellä. Tai jos en ole itsevarma, olen riittävän tyytyväinen lopputuotokseen. Ja se riittää.

4. Huoli vastaanotosta

Kaikenlaisten julkaistujen juttujen vastaanotto saattaa mietityttää: herättääkö kirjoitukseni keskustelua, huomataanko sitä ollenkaan tai tuleekohan se kritisoiduksi? En pelkää palautetta enkä kommentteja, kritiikkiäkin osaan ottaa vastaan. Mutta silti se tuntuu aina luissa ja ytimissä.

Mikä siinäkin on, että vaikka saisi sata myönteistä palautetta ja yhden rakentavan (tai puhtaasti ikävänsävyisen) kommentin, mieli muistaa tuon yhden sadasta yhdestä saadusta palautteesta. Hassua.

5. Inspiraation puute

Pitkän, intensiivisen ja itseltä muuten paljon vaatineen kirjoitusprojektin jälkeen uuden aiheen löytäminen voi tuntua joskus ylitsepääsemättömältä. Ideat loppuvat yleensä silloin, kun niitä eniten kaipaisi. Minulle iskee aihepula tavallisesti kerran, kaksi vuodessa, ja melko usein se linkittyy juurikin jonkin itselleni tärkeän, isomman jutun jälkimaininkeihin.

Joskus sitä jopa pohtii, mahdanko ikinä enää keksiä mitään journalistista aihetta tai yhtäkään kiinnostavaa blogijuttua… Aina olen keksinyt ja kehitellyt, joten huoli on ollut turha.Parhaat ideat syntyvät ulkoillessa, liikkuessa ja arjen erilaisissa tilanteissa. Silloin kuin niitä vähiten odottaisi keksivänsä. Suosittelen.

Juttukrapula on luonnollinen osa journalistin työtä, mutta siitä toipuu usein täysin. Siitä voi myös oppia, sillä se pakottaa reflektoimaan omaa tekemistä. Yksi parhaista, kokeneelta journalistilta ja opettajalta saamani ohje on, että itselleen pitää muistuttaa, että yksittäinen juttu on aina vain osa suurempaa journalistista tai muuta kirjallista työtä. Jokainen artikkeli on askel eteenpäin, ja uusia mahdollisuuksia tulee aina – katse tulevaisuuteen siis!

Tähän on tultu.

Minna

Kuva: Pääkuva tehty Canvalla, Minnan kuvat Arto Arvilahti. Toinen kuva Unsplash.