Kaikki viikot eivät suju mukavasti…
…ja tämä viikko totisesti todisti sen.
Minulta kysytään usein, olenko aina iloinen, pirteä ja positiivinen optimisti. Sellainen tyyppi, jolle elämä lähtökohtaisesti on elettävää ja jollakin tavalla kepeää ja helppoa. Kyllä. Näin voin sanoa olevan 98 prosenttia ajasta. Käsi sydämellä.
Sitten on se kaksi prosenttia. Ja siihen mahtuu yleensä kaikenlaista kummallista, epäonnista ja kohtuutonta. Ja usein nämä shitit kasaantuvat yhdelle tai muutamalle päivälle, joskus levittäytyvät tasaisesti yhdelle viikolle. Sitten niissä märehditään ja rämmitään, niitä setvitään ja lopulta – melkein aina – tullaan maaliin selviytyjinä. Tuleen ei kannata jäädä makaamaan, ja kaikesta selviää. Siinä on pesunkestävät motot ruuhkavuosiarkeen.
Tällä viikolla kaikki ei sujunut kuin Strömsössä
Minusta tuntui, että kolme viidestä arkipäivästä oli suossa tarpomista ja ei kahta ilman kolmatta -sanonnalle löytyi se todellinen merkitys. Mitään ihmeellistä tai maata mullistavaa ei tapahtunut, kukaan ei sairastanut, eikä kellekään sattunut mitään ”oikeasti ikävää”. Nämä narinani eivät siis ole niin sanottuja oikeita ongelmia, vaan lähinnä kupruja peruskivassa ja -hyvässä elämässä. Ainakin jälkikäteen pohdittuna.
Maanantai meni vielä mukavasti, ja voin edelleen sanoa todella pitäväni viikon ensimmäisestä päivästä. Toimittajan työt rullasivat, ja illalla pääsin yksinäiselle lenkille äänikirja korvillani. Tiistaina kompuroin ensimmäisen kerran: mies oli tullut aamuyöllä kotiin työmatkaltaan, ja minä olin katsonut, että siivooja tulee normaalisti ja sovitusti keskiviikkona. Sitten puhelimeeni kilahti viesti. Kello oli 7.40. Siivoja olisi viisitoista minuuttia myöhässä.
Tarkastin päivämäärän ja laitoin tekstarivastaukseksi kysymyksen ”Onko meillä siivouspäivä tänään?”
Oli. Viidessä minuutissa huhkin kasat ja pinot kuntoon. Suurin osa vaatteista päätyi ryttyisinä kasoina kaappeihin ja lapsen kaikenlainen sälä hänen huoneensa pöydälle uuteen kasaan. Mies joutui nousemaan kolmen tunnin yöuniltaan, petaamaan sängyn, tuulettamaan ja siirtymään keittiön kautta nopeasti alakerran työhuoneeseensa. Toiset viisi minuuttia käytin itseni kuntoon saattamiseen ennen toimittajakeikalle lähtöä. Sitten ovikello soi. Vastassa oli aivan eri siivooja kuin aiemmin. Häkellyin sekä kohdatessamme että tullessani kotiin: lopputulos oli erittäin hyvin siivottu koti.
Mielessäni manasin, että inhoan tällaista. Kiirettä, sekamelskaa ja sitä, etten pystynyt varautumaan siivoojaan tuloon, kuten olin ajatellut tiistaina tekeväni ennen sovittua keskiviikon siivousta. Kaikki päätyi lopulta hyvin, ja sotku siivousfirman kanssa saatiin setvittyä. He eivät olleet muistaneet ilmoittaa, että sekä siivousaikamme että siivoojamme ovat vaihtuneet…
Keskiviikkona siirryin opettajantyöhön. Koko päivä opetusta. Nautin. Aamu alkoi kuitenkin niin, ettei auto meinannut lähteä pihasta, lisäksi kaikki ikkunat olivat ihan jäässä sisältä ja ulkoa. Kun pääsin liki kymmentä minuuttia suunniteltua myöhemmin matkaan, tiet olivat niin kauheassa kunnossa, että keskinopeus kotoa kampukselle oli 38 kilometriä tunnissa. Tiesin, etten ehdi valmistautumaan tuttuun tapaani, vaan joudun pyyhältämään hiki päässä opetustilaan, kytkemään koneen töpseliin, ja siitä se lähtee. Edes kahvikupilliselle ei olisi aikaa.
Olin oikeassa. Lisäksi opetustila oli väärä, ja tätä asiaa setvin ”sen ylimääräisen” seitsemän minuuttia, joka minulle kaikesta kotoa työhön siirtymisestä jäi. Saman päivän iltalenkillä en tajunnut Aurajokirannan suurta ja syvää, laajalle levittäytyvää lätäkköä. Astuin siihen ja kastuin pohkeeseen saakka. Olimme ystäväni kanssa siinä vaiheessa lenkkimme aivan alussa. Ensin ärsytti, lopulta nauroimme ääneen.
Torstaille olin ottanut muutaman tunnin ylityötunneistani vain itselleni – hieroja, kampaaja ja lounaskahvit keskustassa. Mutta. Aamun ensimmäinen suunnitelma meni nappiin, ja pääsin hierojalle, jossa sain hetken nauttia. Päästyäni takaisin kotiin jouduin setvimään kimuranttia työasiaa, joka nosti sykkeen ja sai minut pohtimaan hetkellisesti alanvaihtoa. Siitäkin selvittiin. Eikä mitään oikeaa syytä tunteelleni ollut, se oli vain tunne. Tunne, joka kulkee järjen kanssa ihan omia latujaan.
Kampaaja-aikaa minulla ei tietenkään ollutkaan, sain parkkisakot siitä, että maksoin pysäköintini väärälle mittarille ja kotipihan viimeisillä metreillä kengästäni irtosi pohja. Yli kuuden viikon hiustenleikkausväli alkaa näkyä ja tuntua, mutta mitäpä siitä. Jaksaa, jaksaa, kestää, kestää.
Viikonloppuna kaikki sujui melkein liiankin mukavasti – joten katse eteenpäin!
Tähän on tultu.
Minna