Kärpäsenä koulun kevätjuhlassa – yhteisöllisyys on ihmeitä tekevä voima
Kevätjuhlapäivä sai minut mietteliääksi ja liikuttuneeksi. Pääsin todistamaan jotain, jota toivoisin ammennettavan aikuiselämään, työelämään, arkeen. Haluaisin nähdä samanlaista innostusta, iloa ja yhteisöllisyyttä niissä aikuisyhteisöissä, joihin kuulun. Jos me aikuiset toimisimme ja käyttäytyisimme kuin alakoululaiset, maailma voisi olla hitusen parempi paikka elää.
Yksitoistavuotias peilaa itseään eteisessä. Hän kääntyilee, pyörähtelee ja sovittaa samalla asuunsa sopivia kenkiä. Lopuksi hän hymyilee peilille ja kehaisee mekkoaan minulle: ”Tää on kiva mekko ja tää väri sopii mulle”. Hän on oikeassa, ja minä nyökkäilen. Hymyilen. Ihanan itsevarmaa. Kun pyydän saada kuvata hänet, hän heittää farkkutakin niskaansa ja asettautuu sellaiseen paikkaan kodissamme, jossa valaistus on paras. Nyt hän hymyilee, sitten antaa minulle luvan julkaista kuvansa. Pysy aina tuollaisena, ajattelen.
Teemme lähtöä, kun lapsi kysyy, voisiko luokkatoveri tulla kyydillämme kesäteatterilla pidettävään kevätjuhlaan. Tietenkin. Noudamme kaverin hänen kotipihaltaan ja lähdemme kohti teatteria. Kuuntelen tyttöjen keskustelua. He puhuvat toisilleen kauniisti. Äänestä kuuluu hymy.
”Hei näytä sun korviksia”, luokkatoveri pyytää. Yksitoistavuotias heilauttaa valkoisia perhoskorujaan, ja kaveri kehuu niitä kauniiksi. Yksitoistavuotias kiittää. He puhelevat koulusta, edellisen päivän leffapäivästä ja menneistä urheilukisoista. He puhuvat muista luokkalaisistaan hyvää selän takana. Puutun peliin: ”Onpa mukavaa, että puhutte luokkakavereistanne noin mukavasti”. Yksitoistavuotias katsoo minua tuimasti kulmiensa alta. Ymmärrän olla hiljaa.
Pääsemme perille, jolloin kaveri kiittää kyydistä. Tytöt kävelevät luokkalaistensa luokse, tapaavat opettajan ja suuntaavat luokkana kesäteatterin katsomoon. Luokkalaiset nauravat. Opettaja hymyilee. Hän ohjaa vitosiaan kulkemaan perässään. Kenelläkään ei ole kiire, vaikka väentungoksessa voisi helposti ote herpaantua. Ostan kahvin. Asetun aurinkoiseen paikkaan nauttimaan siitä. Katselen luokkien siirtymistä katsomoon ja huoltajien vaellusta teatterin pihamaalla. Ilma on kylmä, mutta kesä on aivan nurkan takana. Vaikka loman alkuun on enää tunti, tunnelma on rauhallinen, odottava ja varsin myönteinen.
Asetun paikalleni yläkatsomoon. Jään seisomaan, jotta näen tarkasti, mitä ympärilläni – tai oikeastaan alapuolellani – tapahtuu. Seuraan opettajia ja oppilaita. Ihailen. He hymyilevät toisilleen, kuuntelevat toisiaan, istuvat ripirinnan ja höpöttävät niin kovasti, että katsomossa on positiivinen hälinä, iloinen puheensorina. Juhla alkaa opettajien musisoinnilla, yleisö saa laulaa mukana. Arvostan panostusta, sitä, että heittäydytään, ollaan osa yhteisöä ja hoidetaan homma kunnolla maaliin. Kitaristi ja biisi vaihtuvat, lapset esiintyvät. Kaikki tietävät paikkansa, kukaan ei kyseenalaista.
Pohdin luokanopettajien rooleja katsellessani heidän tekemistään oppilaiden esiintyessä: opettajat seisovat tai kyykkivät lavan edustalla ja ohjaavat, he näyttävät tanssiliikkeet, laulavat mukana, opastavat seuraavaan vaiheeseen. He eivät näytä kyllästyneiltä, he näyttävät siltä, että he pitävät työstään. He pitävät näistä lapsista. Kun he istuvat oman luokkansa penkkirivin päässä, he laulavat ja hymyilevät. Jos on tarvetta, he kehottavat hillityin elein lapsia hiljenemään.
Kuudesluokkalaiset pitävät puheensa. Viimeisen puheen kohdalla minua itkettää. Minua itkettää aina kevätjuhlissa. Ja joulujuhlissa. Ja ihan kaikissa juhlissa. Kun laulamme yhteislauluna Jäähyväislaulun, en enää meinaa pysyä penkissäni. Katselen näitä alakoulunsa päättäviä nuoria ja pohdin, että pian oma yksitoistavuotiaskin on tuossa rivissä ruusu kädessään ja me laulamme, että ”turvallista matkaa aalloilla elämän…” Ja sitten hänestä tulee yläkoululainen, iso. Ja pian hän muuttaa kotoaan. Menen pohdinnoissani niin pitkälle, että melkein ahdistun.
Onneksi muistan, mihin ajatusteni kanssa jäin: siihen, miten huolettomalta näiden alakoululaisten viimeinen koulupäivä ennen kesälomaa näyttääkään. Päättelen ja psykologisoin, että nämä opettajat ovat tehneet aivan hirmuisen (tässä luki ensin helvetillisen) työn näiden oppilaiden ryhmäytymisen, oppimisen ja kunnollisen käyttäytymisen eteen. Siitä työstä minä en löydä tarpeeksi merkityksellisiä ja isoja sanoja, riittävää kiitosta. Uskon vakaasti, että yhteisöllisyys ja toisen kunnioittaminen luovat vahvan perustan sille, mitä sain todistaa kevätjuhlassa. Pitkä lukuvuosi on takana. Moni on ylittänyt itsensä. Silti, ja ehkä juuri siksi, hymy on herkässä jokaisella.
Kävelemme yksitoistavuotiaan kanssa juhlasta autolle. Hän tarttuu kädestäni kiinni. Sitten hän kertoo opettajansa sanoista, kun he antoivat yhteislahjansa. Hän muistaa asian sanasta sanaan. Hän kertoo luokkalaisistaan, lukuvuoden parhaista hetkistä ja siitä, missä hän itse on mielestään onnistunut. Hän ei puhu pahaa kenestäkään, ei valita mistään eikä keskity ikävään. Hän tietää jo nyt yhden elämän tärkeimmistä totuuksista: Se suurenee, mihin zoomaa.
Maailman isoin kiitos yksitoistavuotiaan koululle ja hänen luokanopettajalleen. Sanat eivät riitä kertomaan, miten tärkeää työtä te teette.
Tähän on tultu.
Minna