Kohtasin 17-vuotiaan itseni – naurua, nostalgiaa ja oivalluksia

Törmäsin internetissä muutamiin valloittaviin Kohtasin 17-vuotiaan itseni -juttuihin. Päätin oitis istahtaa näppäimistön ääreen ja lähdin tapaamaan 17-vuotiasta itseäni. Kutkutti, liikutti ja ennen kaikkea nauratti – tämä oli varmasti viikon mieleen painuvin kohtaaminen.

Siellähän sinä olet. Aivan, kuten aavistelinkin, Turun Suomalaisen Yhteiskoulun lukion kolmoskerroksen portaikossa. En näe sinua vielä, mutta kuulen sinut ja hersyvän kovaäänisen naurusi. Selität suu vaahdossa kavereillesi jotakin. Todennäköisesti avaudut viikonlopun yökerhoreissusta ostetuilla henkkareilla tai ihmettelet, mihin ihmeeseen ihminen tarvitsee ikinä milloinkaan elämässään historiaa. Tai ruotsia. Tai uskontoa. Miksi niitä ylipäätään opiskellaan?

Nyt näen sinut, kipuat viimeiset rappuset ja saavut kolmoseen. Luonnostaan piikkisuora lyhyt tukkasi on ihan loivalla permanentinlopulla, ja näytät niin nuorelta, jotenkin ihanalta ja raikkaalta. Olen jo nyt iloinen, että päätin tavata sinut.

Elämme vuotta 1994. Sinä olet 17, elämä ja unelmat vielä edessä, lukioluokkasi puheenjohtaja. Kävelet varmoin ottein kohti minua, sinulla on tummanvihreä ribbikankainen poolopaita ja farkut. Pitkät, joka paikkaan yltävät kätesi liikkuvat sivuilla, kun askellat eteenpäin. Ryhtisi on suora. Muistutat keskimmäistä poikaani olemukseltasi, liikkeiltäsi, ilmeiltäsi ja eleiltäsi. Ihailen varmuuttasi ja avoimuuttasi, aivan omanlaista sopusuhtaisuuttasi.

Hymyilet. Tunnistan tuon hymyn jo kaukaa. Hymyilen nopeasti takaisin. Kun kohtaamme, tokaiset, että miten hauskaa, hammasrako on edelleen omalla tutulla paikallaan. Naurahdamme. Kerron, etten koskaan uskaltanut tehdä sille mitään, hammasraolle. Sinä nyökkäät. Tiedät, mistä puhun.

En ehdota sinulle paikoilleen istumista, sillä tiedän, että olet mieluummin liikkeessä. Katselet ja ihmettelet ja rekisteröit ympäristöstäsi kaiken. Jokainen reitti ja kohtaaminen on sinulle mahdollisuus johonkin uuteen. Uuteen tarinaan, kuvaamataidon työn hahmotelmaan tai äidinkielen ainekirjoitukseen. Ennen kuin ehdin ehdottaa katselmuskierrosta sinulle tuttuihin ja tärkeisiin paikkoihin, sinä ennätät ensin: ”Hei, lähdetään Cafetorille!” Ja minä olen hetkessä valmis.

Sinä osaat arvata sen, sillä on asioita, jotka pysyvät. On asioita, joista me tunnistamme toisemme vielä 30 vuoden jälkeen. On myös asioita, jotka ovat muuttuneet. Minä juon nykyään kahvini psykologisella maitotilkalla. Sinä valitset maustetun teen runsaalla sokerilla. Kumpikaan meistä ei kilkuta lusikkaa kupissa.

Haluan muistuttaa sinulle, että yhä edelleen valitsen aina, kun mahdollista New York -juustokakun. Kerron vielä, että ostan sen itse enkä jaa sitä kenenkään kanssa. En edes lasteni. Hämmästyt. Et niinkään siitä, etten jaa kakkuani, vaan siitä, että minulla on lapsia. ”Saitko toivomasi pojan?” kysyt minulta varovasti. Minä nyökkään. Sain.

Minä sain kaksi poikaa ja iltatähtitytön. Enemmän kuin koskaan osasin ja uskalsin toivoa. Sinä kysyt, tuliko tytön nimeksi Linda. Minä nauran. Ei tullut. Sanot, että jos sinä saisit tytön, tytöstä tulisi Linda. Hymähdän. Lisäät nopeasti, että et sinä vielä pitkään aikaan lapsia haluaisi, vaikka poikaystäviä sinulla jo onkin ollut. Minä muistutan, että poikaystävät tulevat ja menevät, aviomiehet pysyvät. Katsot nimetöntäni ja sitten minua. Olet ihmeen hiljaa. Muistelinkin, että sinua ei saa helposti sanattomaksi.

Hiljaisuus ei kestä kauaa. Sinä puhut, selität ja naurat. Puhut niin paljon ja niin hyvää, että kanssasi on helppo innostua. Suunnittelet tulevaa ja maalaat isolla pensselillä. Näet kaikessa ja kaikissa hyvän. Sanon sen sinulle ääneen – ”Pidä toi.” Ja sinä lupaat pitää.

Haluan sanoa sinulle myös sen, että pidä kiinni omista unelmistasi, muista unelmoida. Muista, ettei sinun koskaan tarvitse tanssia toisten pillin tahtiin. Jos kuitenkin jokin unelma jää toteuttamatta, muista, että 30 vuoden päästäkin vielä ehtii. Sinusta 30 vuotta kuulostaa ja tuntuu liian pitkältä ajalta; sinä haluat elää hetkessä. Tanssia, laulaa ja kuunnella ysäripoppia.

Ruotsin sanojen tankkaaminen ei kuulu lempiasioihisi. Ja minä ymmärrän sen. Kerron, että minäkään en pidä ruotsin sanoista tai minkään kielen sanoista, mutta kielioppiosuuksia olen aina rakastanut. Sinua se ei hämmästytä.

Sinä haaveilet äidinkielenopettajan, lääkärin, psykologin ja toimittajan urista. Minä kerron olevani toimittaja. Ja opettaja. Kerron hieman mutkitelleeni urapolullani. Sinä toteat tekeväsi monet asiat mutkitellen ja oppivasi kantapään kautta. Ruotsin opettajasi totesi sinun olevan ”tosta vaan -tyyppi”, minä kerron kutsuvani itseäni takki auki -tyypiksi. Sinua hymyilyttää: ”On asioita, jotka eivät muutu.”

Kun kävelemme takaisin koululle, katson sivuprofiiliasi. Siinä sinä nyt olet. Vähän vallaton tahtotyyppi. Hetkessä eläjä. Jos tietäisit, mitä sinulle muutaman vuoden, sitten viiden vuoden ja sitten 30 vuoden kuluttua tapahtuu, olisit maailman onnellisin tyttö.

Kakistelen kurkkuani ja kaivan kännykän esiin: ”Voisinko joskus soittaa sinulle?” ”Ei minulla ole puhelinta. Mutta kotinumeroni voin antaa”.

Kävelen aution torin halki Aurajokirantaan. Hyräilen Miley Cyrusin The Climb -biisiä. Se muistuttaa minua sinusta.

Tähän on tultu.

Minna