Kun kuolema piti kohdata

Tämä kirjoitus sopii oikeastaan jatkokirjoituksena aiemmin kirjoittamaani ”Kun kuolemasta piti puhua” -blogitekstiin. Tuolloin kirjoitin, miten jouduimme kohtaamaan ja käsittelemään ensin julkisuuden henkilöiden ja sitten tärkeän ystävämme kuoleman ja liikuttavat, tunnetta täynnä olevat hautajaiset. Pohdin, onko mikään koskettanut yhtä paljon pitkään aikaan. Tai onko ikinä?

Tämän erikoisen etävuoden kesän jälkeen joudun jälleen pohtimaan asiaa – ensin sain kuulla uutisen keskimmäisen poikamme kaveripiirissä tapahtuneesta hirttäytymisestä ja heti sen jälkeen kollegani äkillisestä menehtymisestä. Tästä seurasi keskustelua ja vakavaa pohdintaa. Molemmat tapaukset pyrkivät jatkuvasti mieleeni, ja vaikka kuinka koitin pyristellä irti, ne pitivät otteessaan. Ei ollut sanoja.

Nuoren menehtymisen jälkeen, eräällä iltalenkillä, poikkesimme ystäväni kanssa kuolinpaikalla. Vanhan männyn alle oli tuotu kynttilöitä, kuvia ja viestejä. Näkymä oli lohduton, herkkä ja jollakin erikoisella tavalla kaunis.

Me seisoimme hiljaa ja pohdimme, voiko elämässä tapahtua mitään kauheampaa. Luimme äidin kirjeen, ja minä itkin.

Lenkistä tuli tavallista hiljaisempi, eikä kumpikaan meistä tahtonut ymmärtää, miten näin lopulliseen ratkaisuun piti päätyä. Kävimme läpi perheen tilannetta ja vanhempien pohjatonta rakkautta, ikävää ja surua.

En minä poikaa tuntenut. Minulle riittivät kuvat, kuullut kertomukset ja jäljelle jääneet viestit. Minulle riitti, että tapaus tuli liian liki; siinä oli vertaispintaa. Kävin lopulta kahdesti suuren männyn alla ja itkin. Katselin kynttilämerta ja lopuksi rukoilin hiljaa mielessäni, etten koskaan joutuisi äitinä kokemaan mitään tällaista.

Sillä minä en selviäisi.

Ja kun seuraavaksi saimme kuulla kollegamme menehtymisestä, ajattelin, että tästä syksystä tuli rankempi kuin yhdestäkään aiemmasta. Etäaika ja koronanpelko veivät suurimman osan tiimin yhteisistä tapaamisista, eikä surulle ja suremiselle tuntunut löytyvän tilaa. Muistelin (ja muistelimme) työtoveria, hänen rauhallista olemustaan, vankkaa osaamistaan ja aina niin positiivista asennettaan. Pohdin, kuinka paljon työyhteisömme menettikään.

Valehtelisin, jos väittäisin, että nämä tapaukset eivät kaihertaisi mieltäni. Ne kaihertavat. Ne pulpahtavat esiin sopivissa – ja sopimattomissa – hetkissä ja vievät mennessään. Silmät täyttyvät kyyneleistä, ja pala tarttuu kurkkuun. Omat murheet ja raskailta tuntuvat työasiat tuntuvat näissä hetkissä niin mitättömiltä. Jos nyt valittaisi ääneen, hävettäisi.

Illalla nukkumaan mennessä mietin pois lähteneiden perheitä ja sosiaalisia yhteisöjä sekä kaikkia niitä muistoja, jotka he itsestään ovat jättäneet. Niiden muistojen varassa läheisten pitäisi jaksaa, sinnitellä, jatkaa elämäänsä. Kuten männyn alla olevassa koskettavan kirjeen lopussa todettiin, ”…meidän muiden tulee jatkaa elämäämme, säilyttää rakkaat muistot ja iloita niistä hetkistä, jotka olemme saaneet kokea yhdessä.”

Toistan itseäni.

Suru on kummallinen olotila. Se tuntuu kaikkialla. Suru on kunniavieras. Se tekee tilaa elämälle.

Nikon ja Tiinan muistoa kunnioittaen.

Minna

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *