Merkintöjä menneeltä viikolta

Kulunut viikko ei ole lukeutunut parhaisiin arkiviikkoihin: sunnuntaina sairastuin koronaan ja jouduin alkuviikon oleman poissa työstä. Vaikka oireet olivat maltillisia ja vointi koko ajan melko hyvä, verotti se voimia ja kaikenlaista tekemistä ja menemistä melkoisesti.

Ja minusta on erityisen rasittavaa, ärsyttävää ja ikävää, kun arkeen tulee yhtään mitään säröjä. Aina tulee, ja tiedän sen, mutta silti v*tuttaa.  Kokosin viikon parhaat tällä kertaa merkintöinä menneeltä viikolta.

Maisemaikkunassa näkyy merisumu. Horisontti on tumma, eikä Hirvensalon siltaa tuttuun tapaan näy. Olin kuulevinani aamulla ruotsinlaivojen sumutorvet. Ehkä kuulin oikein.

Aamukahvi maistuu normaalilta. Maistelen ja haistelen, ei muutoksia. Korona vei äänen muttei onneksi makuaistia. Ei muulla niin väliä, mutta kahvin pitää maistua kahvilta.

Perun asioita: en pääse työpaikalle, en uusien opiskelijoiden aloituspäivään enkä kampusopetukseen, en pääse viettämään odotettuja kollegan eläkejuhlia.

Kaikkein kamalinta on, etten pääse kummisetäni hautajaisiin Helsinkiin. Ilmoitan sairastumisesta edesmenneen kummisetäni vaimolle. Yhteistuumin ja yhteen ääneen ajattelemme, että on järkevintä pysyä poissa.

Kaikki on peruttu. Ja se jäytää minua. Arkea. Kaikkea. Vaikka kyseessä on ohimenevä juttu, en meinaa pysyä aikuisena itsenäni – viisivuotias kiukuttelija ja vääntäjä minussa herää henkiin.

Saan aikaan riidan mieheni kanssa jonninjoutavasta. Kähisen viimeisillä äänenrippeilläni kaikenlaista typerää ja epärelevanttia. Onhan se oikeastaan hänen syynsä, että minulla on ikävä ja flunssainen fiilis.

Saan aikaan sovinnon mieheni kanssa. Ihan yhtä nopeasti kuin riidankin. Mutta koska kaikki on ihan piloilla, aloitan herkästi vääntämään uudelleen.

Pohdin yksinäisellä kuljeskelullani (en tohdi kutsua sitä lenkiksi, sillä joudun matamaan lähiympäristössä, koska olen juuri ollut sairas), miksi hermostuin ja miksi jatkan vääntämistä. En keksi mitään kunnollista syytä. Mitään. Kunnollista. Syytä.

Kaikenlaisia muita syitä kyllä keksin: koronan aiheuttama mielialan lasku, arjen muutokset, epäreiluuden tunne ja niin edelleen.

Jaoin ajatukseni ystäväni kanssa. Hän ymmärsi minua nanosekunnissa. Heti tuntui paremmalta.

Helteet palasivat. Olen onnellinen. Ilma on kuin morsian. Tämä on jopa parempaa kuin kesällä!

Korona väistyy, ja mieliala kohenee. Tunnelin päässä näkyy valoa, ja se on hymyn arvoinen asia. Saan positiivista palautetta opiskelijoilta, sekin hymyilyttää. Elämä voittaa.

Kaksitoistavuotias viettää perjantain ja lauantain välisen yön yökyläsynttäreillä, ja minusta tuntuu vapauttavalta. Vaikka hän on jo iso eikä kamalasti mitään vaadi, on joskus ihanaa, kun ei tarvitse miettiä ketään muuta kuin itseään – ja puolisoaan.

Kuuntelin kirjaa terassilla auringossa. Aurinkorasva tuoksui. Ensimmäisen kerran tänä ”kesänä” minun teki mieli jäätelöä. En ole jäätelöihmisiä. Joten pakkasessa ei tietenkään ollut jäätelöä. Join makukivennäisvettä jäillä. Sekin oli hyvää. Ja se, että pääsi kunnon kävelylle lauantaina.

Sunnuntaikin oli hyvä. Siivoilin viikon sotkuja ja tein kotitreenin. Kyllä se siitä.

Tähän on tultu.