Minä olen hyvä äiti. Piste.

Liki kaksi viikkoa sitten vietettiin äitienpäivää. Se on yksi niistä vuoteen mahtuvista päivistä, joita haluan muistettavan ja joina haluan tehdä jotain mukavaa. Jotain sellaista, josta juuri minä tykkään. Syntymäpäivä lukeutuu samaan kategoriaan. Muina ajankohtina vietän mieluusti aivan tavallista arkea!

Vietimme äitienpäivän perinteisin menoin, ja kun sain aamupalapöydässä käteeni kymmenvuotiaan itse loihtiman äitienpäiväkortin, jäin pohtimaan omaa äitiyttäni. Minkälainen äiti olen? Mistä minut äitinä tunnetaan? Mitä osaan vanhempana erityisen hyvin?

Lapsen tekemässä kortissa äiti-sanan kirjaimet muodostuivat sanoista äänekäs, iloinen, taitava ja ihmeellinen. Jokaisesta tunnistan tavalla tai toisella itseni.

Olen äänekäs hyvässä ja pahassa: näytän tunteeni avoimesti, nauran, itken ja huudan, kun siltä tuntuu. Olen äänekäs myös emona. Pidän tarvittaessa omieni puolta ja karjun (kuvainnollisesti) kuin leijonaemo. Äänekkyys saattaisi myös liittyä piirteeseen, josta itse itsessäni pidän: uskallan sanoa ajatukseni ja mielipiteeni ääneen ja perustella kantani.

Kymmenvuotiaan mainitsema iloisuus taitaa linkittyä vahvasti äänekkyyteen, nauruun ja höpöhöpö-juttuihin, ja tunnustan, olen yleensä varsin iloinen ja positiivinen tapaus.

Usein puhutaan siitä, miten toimii vanhempana väärin tai miksi on huono vanhempi, ihan paskamutsi. Minäkin sorrun tähän aika ajoin. Äitiysvuodet ja ikä ovat onneksi kasvattaneet minua, ja tiedän, että ”elämässä nyt on vähän kaikenlaista”. Aina ei voi olla paras versio itsestään eikä antaa äitinä kaikkeaan. Joskus on päästettävä tunteet valloilleen, toisinaan on etuiltava. Enemmän pitäisi ajatella itseään. Syyllisyys nostaa nytkin tätä kirjoittaessani päätään: ajatella nyt itseään ja mitähän vielä…?!

Ystäväni lausui kerran poikiemme ollessa pieniä, että jos ei äiti pidä itsestään huolta, ei hän voi pitää huolta lapsistaankaan. Samaan hengenvetoon viisas ystävä kehotti minua olemaan itselleni armollinen. Tätä neuvoa olen pyrkinyt noudattamaan ja muistuttelemaan mieleeni niinä hetkinä, kun on tuntunut siltä, että syyllisyys tai huono omatunto iskevät.

Lapsi kirjoittaa kortissaan taitavuudesta, minä puhuisin vahvuuksista. Äitinä etenkin vanhemmuuden vahvuuksista. Olen varmasti kymmenvuotiaan silmissä taitava monessa ja toki vahvuuteni itsekin tunnistan. Olen vahvimmillani rinnallakulkija ja auttaja, huolehtija ja kannustaja, myös hyväksyjä ja sallija sekä rohkea kokeilija.

Olen yrittänyt luopua liioista rutiineista ja vaatimuksista ja alkanut opetella lapseni kaltaista elämänfilosofiaa – kaiken ei tarvitse olla koko ajan kohdillaan.

Kotona ei tarvitse olla alati siivoamassa, läksyt voi tehdä viimetipassa ja vähemmälläkin säätämisellä selviää. Asiat voivat mennä myös omalla painollaan. Heittäydyn moneen, leikin, laulan ja touhuan lapsen kanssa ihan hullujakin juttuja välillä.

Mutta mitä ihmettä tarkoittaa ihmeellinen? Sen saattaa ymmärtää ainakin kahdella tavalla: ihmeellisyys on erikoisuutta tai ihmeellisyys on erityisyyttä. Haluan ajatella tämän niin, että olen kymmenvuotiaasta hieman hullu. Omalla persoonallisella ja hyvinkin avoimella tavallani hieman hullu. Toisaalta haluaisin ajatella tämän erityisyytenä, koska itse kutsun kaikkia lapsiamme ihmeellisiksi. Heistä jokainen on minulle ja meille erityinen. Minä olen kasvattanut heidät ja nähnyt heidän kasvavan.

Äitiys- tai oikeastaan vanhemmuusmatka on opettanut minua tässä elämässä eniten. Olen saanut kasvaa äidiksi kolmen lapsen kanssa, kolmen lapsen rinnalla. Joskus johdattanut edellä, toisinaan varmistanut askeleita takaviistosta. Täydellinen en ole ollut enkä ole, mutta vahva keskusteluyhteys ja luottamus välillämme kielivät ainakin siitä, että jossain olen vahvasti onnistunut.

Yksi tärkeä vanhemmuusmatkan oppi on lisäksi se, että me kasvatamme puolison kanssa myös toisiamme –  ja etenkin toisiamme. Eikö olekin ihanan ihmeellistä?

Äitienpäivän iltana puhelimeeni kilahti maailman tärkein tekstiviesti. Sen lähettäjä oli esikoisemme, ja siinä luki: ”Hyvää äitienpäivää, äiti!” Hän palasi ulkomaanmatkaltaan äitienpäivän iltana eikä siten ollut kanssamme viettämässä tätä tärkeää päivää. Tämä on ensimmäinen – kyllä, luit oikein, ensimmäinen – kerta, kun poika lähettää ilman muistutteluja onnitteluja.

Illalla ennen nukkumaan menoa tavasin vielä kerran esikoisen viestin ja katselin kymmenvuotiaalta saamaani kaksipuolista korttia. Totean hiljaa mielessäni, että olen kaikkein mieluiten tässä elämässä äiti. Juuri omanlaiseni äiti.

” Äiti sanoo, että se rakastaa mua. Se halaa ja on mun kanssa. Me lauletaan yhdessä. Äiti saa mut nauramaan. Vaikka se tekee suulla typeriä ääniä ja on välillä hassu, ni silti se on ihana. Kun se suuttuu, se pyytää aina anteeksi. Äiti on hyvä äiti.”

Tähän on tultu.

Minna