Mitä sinulle kuuluu?

Ihan hyvää. Niin me vastaamme.
Tässä tää menee. Näinkin me vastaamme.
Ei ihmeitä, arkista. Niinkin joskus kuulee vastattavan.

Mutta entä jos kysymyksen esittäjä saisikin aidon, oikean ja perusteellisen vastauksen sanan tai kahden sijasta? Mitä jos vastapuoli kertoisikin päivän ja viikon kuulumiset laveasti? Mitä kaikkea ”ihan hyvää” – tai ”ei ihmeitä” -vastauksiin voikaan sisältyä?

No, mitä kuuluu?

Minulle kuuluu ihan hyvää, sellaista arkista, tavallista – ei ihmeitä. Nyt olen lomalla, mutta tavallisesti olen tässä kohtaa tehnyt viisipäiväisen työviikon, joutunut välillä venymään erilaisten tilaisuuksien ja toiveiden vuoksi, mutta selvinnyt. Olen aloittanut aamuni aikaisin ja haukotellut iltapäivisin siinä yhden-kahden hujakoissa. Olen keittänyt kahvia, tehnyt pienen happihyppelyn ja suoriutunut iltapäiväneljään. Olen lukenut opinnäytetöitä ja kirjallisia tehtäviä, osallistunut opiskelijoiden verkkokeskusteluihin ja lämmittänyt lounaaksi pinaattikeittoa. Ei mitään ihmeitä, sellaista arkista vain.

Olen siivoillut kotia ja järjestänyt uutta työhuonettani, komentanut kuopusta ensin läksyihin ja sitten korjaamaan läksykirjat pöydältä viitenä päivänä viikossa. Lomalla olen lähinnä muistutellut kuudesta eri leikistä ympäri huushollia… Ylioppilaskokelas on saanut osakseen ihmettelyä erikoisesta arkirytmistään ja vähän laiskanpulskeasta olemisestaan.

Olen soittanut esikoiselle, kutsunut syömään ja saunomaan. Olen kysynyt, mitä hänelle kuuluu. Ja saanut vastaukseksi ”ihan hyvää”.

Olen murehtinut tiivistä syksyä ja koronan toista aaltoa, empinyt keväälle siirretyn  karonkkani äärellä, tehnyt mielessäni päätöksiä puolesta ja vastaan, kironnut ainaista tiskikoneen tyhjennystä ja täyttämistä – teenkö vapaa-ajalla  yleensäkään muuta kuin järjestelen (muiden) sotkuja ja siivoilen jossakin päin huushollia?

No teen minä. Niitä arkisia perusjuttuja: treenejä, lenkkejä, lukemista. Kahvittelua. Kaupassa käyntiä. Ystävien tapaamisia ja somettelua.

Olen lisäksi hymyillyt päivittäin ja nauranut usein, välillä on itkettänytkin. Esimerkiksi silloin, kun elokuvassa tai sarjassa tapahtuu jotain liikuttavaa tai muistelin esikoista, kun hän oli pieni. Ja kun hän kasvoi. Ja pääsi ripiltä ja selvitti pääsykokeet onnistuneesti. Ja kun hän muutti kotoa.

Olen ollut tyytyväinen ja tyytymätön (lähinnä itseeni), olen rakentanut ja purkanut, suunnitellut, listannut ja lopuksi viivannut yli typerimmät ideat ja ajatukset.

Perjantaiaamulla kaipasin lomalta töihin, lauantaiaamuna päätin elää hetken reunalla: loikoilisin sängyssä pitkään enkä hosuisi mihinkään suuntaan. Vaikka yhdeksänvuotias huutelisi ylös, aamiaiselle ja pelaamaan muistipeliä, minä vain makoilisin.

Kiitos, minulle siis kuuluu hyvää. Ja kuuluu tasan niin kauan, kun elämä saa pyöriä tavallisten asioiden äärellä. En tarvitse ihmeitä, eikä hyvän kuulumiseen todellakaan sisälly pelkkää onnea, hypetystä ja ääneen naurua.

Nyt minä haluaisin tietää, mitä sinulle kuulu. Mitä sinun ”ihan hyvääsi” ja ”ei ihmeempiisi” kuuluu?

Minna