Musertavinta on lapsen suru
Selma-lemmikkisiilin äkillinen sairastuminen ja kuolema pysäytti hetkellisesti kesäloma-arkemme. Emme olleet osanneet aavistaa mitään niin kamalaa ja surullista, ja tilanteen kruunasi se, että kaikki tapahtui samana iltana, kun palasimme kotiin Kroatian-lomaltamme.
En unohda koskaan, miten järkyttävä ja karmea kotiinpaluuiltamme oli. En unohda koskaan matkaa päivystävälle eläinlääkärille enkä hetkeä odotusaulassa ja tutkimushuoneessa. En unohda lääkärin sanoja Selman tilanteesta ja siitä, että siilille paras vaihtoehto olisi eutanasia. Häntä ei enää voisi parantaa.
Erityisesti verkkokalvoilleni ja johonkin maailman pitkäkestoisimpaan muistiini on piirtynyt kuva siitä, kun kolmetoistavuotias romahtaa tilanteessa. Hän itkee ääneen. Lapsi pyytää minua ottamaan kuvia surkeasta tilanteesta, ja minä kuvaan minkä itkultani kykenen. Pidämme Selmaa sylissä, silittelemme ja saamme jättää hänelle hyvästit. Lopulta ikemme molemmat ääneen. Tilanne on lohduton.
Kun seuraavina päivinä katselemme eläinlääkärissä otettuja kuvia, lapsi purskahtaa itkuun kerta toisensa jälkeen. Minä itken, kun lapsi itkee. Ymmärrän, että kaikkein musertavinta on lapsen suru.
Lemmikin menettäminen on hänelle (ja toki meille kaikille) erityisen surullista, sillä se on perheenjäsen, jonka kanssa on vietetty aikaa, jaettu arjen pieniä rutiineja ja johon on luotu vahva tunneside. Selma-siili on tuonut iloa, lohtua, seuraa ja turvaa. Kun se sitten yhtäkkiä kuolee, yhteys katkeaa.
Keskustelen ystäväni kanssa tilanteesta puhelimessa. Pohdin, miten siilin menetys onkin niin kova paikka. Viisas ystävä tiesi sen heti: menetys ei ole vain fyysinen, vaan siihen liittyy myös luopuminen huolehtijan ja rakastajan roolista. Jotakin isoa ja onnellista on päättynyt.
Lapsen suru on aitoa ja syvää, sen olen saanut viimeisten päivien aikana huomata. Lemmikkieläimen kuolema on usein lapselle ensimmäinen konkreettinen kokemus kuolemasta, niin myös kolmetoistavuotiaalle. Hän pohtikin eräänä iltana, miten tulee koskaan selviämään kenenkään ihmisen kuolemasta, kun lemmikkisiilin menetys tuntuu näin kamalalta. Siihen en osannut vastata, mutta lohdutin, että usein ihminen varsin kehittyneenä otuksena selviää kaikenlaisesta paskasta. Heti perään pahoittelin kielenkäyttöäni, teen sen myös tässä. Anteeksi.
En oikein muutenkaan ole tiennyt, mitä sanoa. Mutta olen ollut vierellä, käynyt läpi Selman elämää, hankkinut yhteisellä ostosreissullamme muistolaatikon, kannustanut kirjoittamaan kirjeen siilille ja katsomaan vanhoja kuvia, jos niistä olisi apua tilanteen käsittelemiseen. Tytär onkin todennut, että tarvitsee juuri näitä voidakseen työstää Selman menetystä. Niinpä hän kokosi muistolaatikon, kirjoitti kirjeen siilille – itkin silmät päästäni – ja tutki Selmasta otettuja kuvia. Yhdessä olemme muistelleet ihanaa pientä tyttösiiliämme. Joka kerta, kun lapsi itkee, minäkin itken. Joka kerta tilanne tuntuu aivan liian lohduttomalta.
Tämän suruprosessin aikana olen todennut peruspsykologian kaavat, normit ja neuvot päteviksi: ei tarvitse yrittää ratkaista tai selittää kaikkea, riittää, että pysähtyy, kuuntelee ja ottaa lapsen surun vakavasti. Olen kertonut lukuisia kertoja lapselle näiden päivien aikana, että on ihan luonnollista olla surullinen ja että itkukin on osa luopumista.
Suuren surun kohtaaminen yhdessä antaa tilaa myös toivolle. Lapsi saa kokemuksen siitä, että vaikeidenkaan tunteiden kanssa ei tarvitse jäädä yksin. Menetyksestäkin voi selvitä, vaikka se sattuu. Ihminen kun selviää kaikenlaisesta paskasta.
Tähän on tultu.
Minna