Nämä kaksi asiaa muuttivat liikuntakäsitykseni ja -tottumukseni
Olemme toivepostauksen äärellä. Varsin usein minulta toivotaan juttuja, jotka liittyvät liikkumiseen, liikuntaharrastuksiin tai liikunnallisiin tottumuksiini. Nyt hiukan sovellan saamiani toiveita ja kirjoitan kahdesta asiasta, jotka muuttivat liikuntakäsitykseni ja -tottumukseni.
Koska teksti on melko pitkä, kerron heti alkuun, mitkä ne ovat: ensimmäinen niistä on positiivinen ja kannustava ympäristö, toinen oivallus liikunnan tarpeellisuudesta ja itselleni sopivista lajeista.
Motivaatiolla tai ilman – liikkumisen välttämättömyys
Olen aiemmin maininnut, että en ole sisäisesti motivoitunut liikkuja – en siis urheile puhtaasti liikkumisen ilosta enkä suinkaan pidä kaikesta liikunnasta. Liikun, koska minun on pakko. Jos en liiku, selkäni oireilee, selkärankareumani oireet pahentuvat, olen jumissa, painonhallinta kärsii, aina joustava mieleni on ruvella enkä voi kokonaisvaltaisesti hyvin.
Koululiikunnassa pärjäsin hyvin yleisurheilussa. Tai no, juoksuissa. Ja pituushypyssä, kun oivalsin edes hitusen tekniikasta. Suorastaan inhosin kaikkia pallopelejä, telinevoimistelua, perinnetansseja ja etenkin uimista. Olen uimisessa surkea, vaikka osaan toki uida. Vesi ei ole elementtini, eikä kehoni pärjää vedessä samalla tavalla kuin se pärjää kuivalla maalla.
Minulla on yksi – nyt se jo naurattaa, ja olemmekin sille yhdessä perheen kesken nauraneet – ikuisesti mieleeni painunut muisto koulu-uinnista: meidän piti uida Cooperin testi. Tiesin jo ennakkoon, että jo veteen pääseminen olisi minulle voitto ja etten millään jaksaisi kauhoa altaassa 12 minuuttia. Siinä räpistellessäni noin sadan metrin kohdalla keksin, että roikun kellukenauhoissa ja etenen niitä pitkin. Muut uivat komeasti koko ajan ilman minkäänlaista tauotusta, minä huijasin enkä siltikään saanut kunnon tulosta. Olipa kamalaa.
Miten löysin itselleni sopivan tavan liikkua?
Koululiikuntamuistoni rakentuvat pitkälti tämänkaltaisten surkuhupaisten kauhutarinoiden varaan. Kun joskus onnistuin (100 metrin juoksu ja Cooperin juoksutesti), opettaja ihmetteli kaikkien kuullen ääneen, olenko huijannut. Kerran olen jopa joutunut juoksemaan uudestaan osoittaakseni pystyväni moiseen suoritukseen. Onko siis mitenkään erikoista, ettei liikunnasta tullut minulle koskaan sisäisesti motivoivaa?
Kokeiltuani jazz-tanssia, kaikenlaisia airobikkejä, joogaa ja alkeellisia kuntosalitouhuja olin jo heittää kirveen kaivoon. Sitten kasvoin aikuiseksi ja löysin oman paikkani. Kävelypoluilta, Elixian Crosstrainingista ja ennen kaikkea Anna Saivosalmen ohjaamista Kello kuuden treeneistä. Yhtäkkiä minulla oli mukava aikuisporukka, johon liittyä, olin löytänyt parhaan mahdollisen ohjaajan ja sain liikkua ulkona. Tämä sai minut innostumaan liikunnasta ja huomaamaan, että tarvitsen sitä.
Kun koronapandemian aikaan liityin MyBnB-kotitreeneihin, olin löytänyt uudelleen paikkani – kotoa. En tiedä mitään niin mukavaa ja täydellistä kuin kotitreeni. Jumppaa, voimailua ja kaikenlaista touhua omassa olohuoneessa 30–45 minuuttia kerrallaan. Ja miten ilahduin, kun tajusin, että Anna Saivosalmi ohjaa myös näitä treenejä.
Ja nyt sanon ääneen jotain sellaista, jonka olen aiemmin sanonut vain Annalle: on ollut mullistavaa huomata osaavansa ja pärjäävänsä ja kelpaavansa juuri tällaisena kuin on. Kukaan ei arvostele, ei ihmettele eikä hämmästele kenenkään touhuja, saati ulkonäköä. Anna on avoimena ja osaavana ohjaajana saanut minut tuntemaan itseni ihan hyväksi liikkujatyypiksi. Tässä kiteytyy nyt minilistaukseni ensimmäinen kohta.
Oikeat valmentajat, oikeat lajit
Toisen perustelut kiteytyvät tässä. Ja sekin liittyy osin äsken mainittuun ohjaajaan. Olen nyt vaihdevuosi-iän lähestyessä tajunnut, että pelkkä kotitreeni saattaa olla liian kevyttä. Tarvitsen kunnollista voimatreeniä kuntosalilla. Tähän oivallukseen minä sote-ammattilainen tarvitsin Anna Saivosalmen somea… Ja uuteen personal traineriini.
Marssin tässä taannoin takaisin kuntosalilleni, tapasin personal trainerini, fysioterapeutti Marko Rumpusen ja jäin salitreeniin välittömästi koukkuun. Minä pystyin ja osasin. Kotitreeni oli tehnyt tehtävänsä. Olen kehittänyt kehoani ja voimaani, ja kun katsoin kuntoiluani peilistä, olin itsestäni ja voimakkuudestani ylpeä. Marko osaa ja ohjaa, hän tietää, millä minunlaiseni liikkuja koukutetaan. Hän osaa auttaa minua myös operoidun kaularankani kanssa.
Olen antanut tämän suoran palautteen myös hänelle. Ja yksi, millä peetee saa minut liki liikuttumaan on se, että hän ei missään vaiheessa, ikinä milloinkaan ole todennut, että ”voi, kun sä olet niin pieni”. Kun sanoin tämän hänelle, hän totesi, että ”en tietenkään, kun ethän sä ole pieni”. Kiitos, se oli siinä. Ja niin minusta tuli salidiggari.
Olen aina ja joka paikassa saanut kuulla joko pienuudesta, hoikkuudesta ja milloin mistäkin. Suorituksiani on arvosteltu ja tekniikoita hirvistelty. On moitittu, naurettu ja lytätty. Kummasteltu. Pakotettu ja arvosteltu. Nyt olen löytänyt omat lajini sekä nämä tyypit, joiden seurassa minulle ei tule lytätty ja mitätön olo liikkujana.
Kaikki lähtee ihmisistä – aina.
Tähän on tultu.
Minna