Onnellisia kesähetkiä
Kesä on ihmisen parasta aikaa. Kaksitoistavuotias on kysynyt ainakin tuhat kertaa, mikä on lempivuodenaikani, ja minä olen lähestulkoon saman verran toitottanut olevani henkeen ja vereen kesäihminen. Mitä kuumempaa ja aurinkoisempaa, sitä enemmän minua hymyilyttää. Mitä enemmän kesäloma-aktiviteetteja, sitä enemmän huomaan viihtyväni.
Kokosin yhteen onnellisia kesähetkiä tältä kesältä:
Herään aamulla. Aurinko paistaa. Kun avaan keittiön ikkunan, sisään tulvahtaa lämmin henkäys. Linnut laulavat. Lataan kahvinkeittimen ja kuuntelen sen porinaa.
Kahvin valmistuessa teen ylävartalon verryttely- ja avausliikkeitä olohuoneessa. Niska rutisee ja olkapäät lonksuvat. Mihinkään ei koske. Katselen samalla ulos maisemaikkunasta – päivästä tulisi kesäinen.
Tipautan kauraleivät paahtimeen, kasaan juuston, leikkeleen, kurkun ja margariinin pöytätasolle. Kahvi tuoksuu jo. Istahdan keittiön pöydän ääreen ja nautin aamiaista itsekseni. Muut nukkuvat vielä. Luen uutisia ja selaan somen.
Olen siivonnut keittiön, ja perhe on saanut aamiaista syödäkseen. Ystävältä tulee viesti: ”Lähtisitkö extempore lenkille?” Lähtisin. Puen päälleni ja mietin hiljaa mielessäni, miten onnekas olen, kun minulla on ihania ystäviä. Lenkillä parannamme maailmaa, liki puolitoista tuntia kuluu kuin siivillä. Kun palaan kotiin, olen täynnä uudenlaista energiaa, tulee tunne, että mitä tahansa hyvää voi tapahtua.
Nousemme kaksitoistavuotiaan kanssa fillareille kotioveltamme. Kun kiidämme myötätuuleen Uittamon pitkiä alamäkiä, emme muista, että takaisinpäin tullessa ne ovat ylämäkiä. Vauhti huumaa, ja maisemat vaihtuvat. Suuntaamme kesätorille, Samppalinnan maauimalaan, jokirantaan tai oman kodin kulmille. Aika menee mukavasti, tulee ulkoiltua ja liikuttua ja saamme samalla viettää aikaa kivalla tavalla yhdessä. Onnellista.
Istun keittiön pöydän äärelle, avaan läppärin. Lapsi on omissa touhuissaan, ja minä alan kirjoittaa. Kirjoitan Turun Sanomien juttuja, toisen sivutyöni materiaalia tai blogia. Rakastan kirjoittamista ja olen sen äärellä vapautunut ja omissa maailmoissani.
Voin milloin tahansa päättää tehdä kotitreenin, ja kesällä olenkin niiden parissa keskimäärin neljä kertaa viikossa. Avaan kännykän, selaan MyBnB-kotitreenien tarjonnan ja alan heilua: kerran viikossa teen kahvakuulatreenin, kerran viikossa joko tavallisen tai voimapilateksen, kerran viikossa kuminauhavoimatreenin ja usein vielä liikkuvuustreenin tai toisen pilateksen tai jonkin hikipläjäyksen. Nautin siitä, että lomalla saan urheilla vaikka iltamyöhään tai aamulenkin jälkeen. Kun ei ole kiire minnekään.
Saarimökillä on paikoin tylsää. Kun paistaa, keksin tekemistä helposti, kun sataa, tuulee ja on kylmä, olen jumissa. Puhelin älähtää. Siellä on esikoispoikamme. Hän tyttöystävineen ja kavereineen olisi tulossa venepiipahdukselle saareen. ”Tervetuloa!” minä hihkaisen enkä muista milloin olisin hymyillyt saariolosuhteissa yhtä leveästi ja pitkään. Kun nuoret istahtavat mökin keittiön pöydän ääreen, katselen poikaa kavereineen liikuttuneena – milloin heistä kasvoi noin isoja, järkeviä aikuisia? Kun vilkutamme heille laiturilta, lämmin tulvahdus valtaa sydänalani. Nyt tiedän, että kun lapsi alkaa lähestyä 25 ikävuotta, hän ei enää (niin paljon) häpeä vanhempiaan.
Pasta bolognese on juuri valmistumassa. Olen valmistanut sitä pitkästä aikaa viidelle. Ovikello soi. Siellä ovat jo kotoa pois muuttaneet poikamme. He ovat hääränneet mieheni kanssa vene- ja laiturihommissa. Istahdamme olohuoneen pitkän pöydän äärelle syömään. Juttelemme, nauramme emmekä kiusaannu hiljaisista hetkistä.
Kun pojat lähtevät miehen edeltä uudelleen venerantaan, minä hymyilen. Mies kysyy jonkin ajan kuluttua, mitä virnuilen. Vastaan nyt tietäväni, milloin ja missä tilanteessa olen kaikkein onnellisimmillani: kun olemme koko perhe koossa, kun aikuiset poikamme ovat kanssamme saman pöydän ääressä, kun näen ja kuulen, että heillä on kaikki hyvin, kun kaksitoistavuotias puhkeaa kukkaan veljiensä astuttua ovesta. Kun lapseni nauravat, minuakin naurattaa. Tämän ääneen vastattuani puolisoni nappaa minut halaukseen.
Tähän on tultu.
Minna