Ruuhkavuodet: Vuoropuheluja kaksitoistavuotiaan kanssa

Seuraa toivepostaus, jossa olen yhdistänyt kaksi eri toivetta: lapsiperhetohinoita ja ruokapöytäkeskusteluja ruuhkavuosissa sekä kaksitoistavuotias ja minä. Kirjoitan siis siitä, mitä me puuhaamme ja puhumme ruuhkavuosiarjen tuoksinassa keskenämme.

Ja totta tosiaan, me todella puhumme, nauramme ja hassuttelemme paljon. Paljon tässä yhteydessä tarkoittaa päivittäistä tai liki päivittäistä tekemistä.

Minna ja kaksitoistavuotias

Keskinäinen kemiamme perustuu varmasti siihen, että kaksitoistavuotiaan kanssa elämä on pääasiassa helppoa, kepeää. Hän on esiteini, tyttö täyttä rautaa ja omaa tahtoa. Tyttö, joka osaa sanoa oikeissa kohdassa ein ja pitää puolensa. Ja vaikka hän on esiteini, voin huomata hänessä on paljon samaa kuin itsessäni: hän on täynnä elämää ja positiivista hyrinää. Hän on pienisuuri seikkailija. Ja juuri siksi me tulemme hyvin toimeen keskenämme.

”Äiti, minkä sä valitsisit kaikista jäätelökioskin jäätelöistä?”

”No vaniljan tietenkin.”

”Mut jos sä et saisi valita sitä?”

”No sitten mä ottaisin varmaan ton vaniljan, jossa on pieniä suklaanpaloja.”

”Eiiii, ei sitä, sun valinnat on aina niin tylsiä!”

”Niin, jos nyt sitten kerrot heti, mitä sä haluaisit, että mä vastaisin…”

Mainittakoon, että hän itse valitsee aina ja vain Oreon.

Me pidämme puhumisesta ja nauramme mitä hulluimmille jutuille. Kaksitoistavuotias on (kuten minäkin) utelias ajattelija, jolta ideat eivät useinkaan lopu kesken. Me suunnittelemme monenlaista tekemistä ja lähiseuturetkiä ja visioimme tulevaisuutta suurella pensselillä. Väsyneinä hetkinä, kiireessä ja nälkäisinä olemme hiljaa tai otamme kantaa kovaäänisesti toistemme tekemisiin – tai tekemättä jättämisiin.

”Taas on eteinen täynnä tavaraa. Kenen ne on? Ja kuka on jättänyt keittiön tasolle margariinipurkin?

”Miks sä kysyt, et kenen ja kuka, ku tiedät vastauksen?”

”No siivoa sitten jälkesi!”

”Miksi pitää siivota? Ne ei häiritse ketään. Mä menen nyt ulos.”

”Minua häiritsee. Ja margariini sulaa tohon. Laita takki päälle!”

”Aina sä rageet.”’

”Aina?!”

”No et aina. Mut aina tällaisesta. Ja mitkä vaatteet sulla on päällä. Ne on nolot.”

Ruuhkavuosiarjessakin olemme pitäneet kiinni siitä, että meillä on yhteistä aikaa. Kohtaamme iltapäivisin keittiössä, jossa minä hääräilen ruoan parissa ja hän tekee kotitehtäviään, syömme päivällisen koko perheen kesken. Kysymme ja kerromme kuulumiset. Tällä viikolla lapsi oli tutustumassa yläkouluun ja sai tietää tulevan luokkansa. Sydämeni pakahtui lapsen onnesta.

”Äiti! Mä sain maailman parhaan luokan! Melkein kaikki on meidän vanhasta koulusta, suurin osa aiemmalta luokalta. Ja luokanvalvoja on mukava.”

”Onpa kiva juttu. Muistatko, kun eilen sanoin, että älä turhaan jännitä, vaan ajattele positiivisesti – voikin olla, että luokka täyttyy tutuista ja kaikki menee hyvin.”

”Nii i. Me nähtiin tukioppilaskin ja kierreltiin koulussa. Muista hei varata terkkarin tarkastus kesälomalle. Täs on tää lappu. Äläkä varaa mihinkään elokuulle, ku heti kesäkuulle.”

”Joo, varaan sen heti.”

Iltapäivien ja iltojen harrastuskuljetuksissa meillä on aikaa jutella kaikesta maan ja taivaan väliltä. Usein leikimme levyraatia autoradiobiiseillä. Iltaisin hoidamme siilit ja katsomme yhteistä sarjaa telkkarista tai suoratoistopalvelusta. Suurmestari on lempparimme, ja Au pair -ohjelmat ovat olleet kovassa huudossa. Viimeisin kausi on jo katsottu loppuun yksi jakso -illassa -tahdissa. Myös Ihan Just Imus on sisältöä, jota katsomme yhdessä. Älkää kysykö…

”Äiti, Ihanjustimuksilla on uus video! Katotaan se!”

”Eikö sieltä tulis mitään muuta. Mä en kestä sitä säätämistä ja huutamista.”

”Ei ne mitään huuda. Niitten pitää tehdä tuollaista sisältöä. Ei niitä kukaan muuten katsoisi.”

”Aha.”

”Tänään Olli ja Konsta arvuuttelee biisejä. Se on niin hyvä!”

”Aha. Musta me voitaisiin mieluummin katsoa jotain muuta.”

”Eikä. Tätä katsotaan. Täs on hauskinta tää, ku Olli ei tiedä noita biisejä.”

”Aha. ”

”Äiti, kato nyt, säkin naurat. Mille sä sit naurat, jos sä et tykkää tästä?”

”No… Mä nauran, ku toi Olli on ihan sun isoveljen näköinen.”

”Etkä naura, sä naurat näitä juttuja!”

Minna ja kaksitoistavuotias samassa kuvassa

Toistaiseksi kelpaan kaksitoistavuotiaalle piirustus- ja lautapelikaveriksi viikonloppuisin ja pyöräilyseuraksi kesälomapäivinä. Tiedostan, että tämä kaikki saattaa muuttua hetkenä minä hyvänsä. Yritänkin muistutella itseäni siitä, että tästä pitää nauttia, vaikka välillä väsyttää tai ärsyttää. Joku fiksu on joskus sanonut jotenkin niin, että päivät lasten kanssa ovat pitkiä, vuodet lyhyitä.

Kaksitoistavuotias on kova tyttö opettamaan ja ohjaamaan paitsi pienempiään myös minua: olen oppinut tai ainakin yrittänyt oppia kaikenlaisia nykykäsimerkkejä, selfien ottamista, tik-tok-tanssiliikkeitä ja älypuhelintoimintoja. Viime viikolla sain kuulla emojien oikeanlaisesta käytöstä. Niitä minä, pian 47-vuotias äiti-ihminen, käytän aivan väärin.

”Äiti, sä et voi käyttää perushymy-emojia missään! Se tarkoittaa, että haista v*u.”

”Mitä, eihän?! Miten se hymy nyt sellaista tarkoittaisi?”

”No se on just semmonen kettuiluhymy. Kato tällainen (ilvehtii).”

”Just. Mä kyllä käytän sitä joka paikassa.”

”Äiti, sä et saa käyttää sitä! Mitä muita emojeja sä mahdat käyttää ihan väärin?”

”Eniten käytän itkunaurua, sydäntä ja hämmästynyttä pyöreäsilmäistä tyyppiä.”

”Missä sä sitä käytät?”

”No, jos hämmästyn tai pöyristyn jostain, että joku asia on ihan kummallinen tai yllättävä.”

”Ei sitä kuulu käyttää niin. Sitä käytetään esim. jos joku kirjoittais, että näin ku jänis jäi auton alle.”

”No eikö se nyt ole aika yllättävää ja hämmästyttävää?”

”Ei, ku kamalaa.”

Opin, että itkunauru-emoji tarkoittaa tekonaurua ja että sen käyttö on jo ihan out. Sen tilalla käytetään itku- tai pääkallo-emojia (mitä minä en tässä tajua?), ja pää sulaa -emojia käytetään, kun ei oikein jaksa eikä viitsi tai jokin tylsistyttää. Cowboy-emojilla viestitään reipasta. Miten ihmeessä? Minä olen käyttänyt sitä ”ihan päällikkönä” -jutuissa, tilanteissa, jossa jokin asia tai tehtävä on ihan pro, myös vitsikkäässä mielessä. Väärin. Olen auttamatta vanha tähän touhuun.

Mutta yksi ei muutu, vaikka aikuinen vanhenee ja lapsi kasvaa: ”Hei äiti, kato! Kato, äiti!”

Tähän on tultu.

Minna

perhe ystavat-ja-perhe oma-elama ajattelin-tanaan
Kommentointi suljettu väliaikaisesti.