Sano se ääneen: Työ saa olla vain työtä
Törmäsin sosiaalisessa mediassa varsin oivaltavaan kampanjaan tai kampanjantapaiseen syyskuun alussa. ”Työ on vain työtä” taisi olla tämän kamppiksen virallinen nimi. Luin monta kannanottoa ja postausta aiheesta, usean kohdalla nyökyttelin: näinhän se on.
Olin tätä ennen sattumalta lukenut uusien sukupolvien opiskelusta, työnteosta, asenteista ja työmoraalista. Huomasin pohtivani, miten erilaisessa maailmassa elämmekään ja miten erilaisia seikkoja opiskelussamme ja työssämme (ja kaikessa tekemisessämme) arvostamme. Lopulta totesin, että Y- ja Z-sukupolvet ovat kaukana omasta X-sukupolvestani ja ihan valovuosien päässä minua vanhemmasta sukupolvesta. Jo arvopohjamme ovat täysin erilaiset.
Ensin hämmästelin tätä silmät suurina ja päätäni puistellen, sitten minua hymyilytti – tässä uudessa tavassa toimia ja ajatella on valtavasti kaikkea hyvää.
Listasin oheen mielestäni ne kaikkein parhaimmat asiat:
- Minuuden ja hyvyyden määrittely ei perustu opintoihin, koulutustasoon tai työansioihin.
- Elämä on niin paljon muuta ja enemmän kuin työ. Työ on vain yksi elämän osa.
- Työ on välttämätön arkirutiini, joka turvaa taloudellisen selviytymisen. Se ei välttämättä ole mitään muuta. M i t ä ä n muuta.
- Parhaimmassa tapauksessa työntekijä saa toteuttaa itseään ja suurinta unelmaansa työssään.
- Melko pahassa tapauksessa esimies, kollegat ja ystävät eivät arvosta sinua työntekijänä.
- Pahimmassa tapauksessa esimies, ystävät ja kollegat eivät arvosta persoonaasi eikä vapaa-aika-minääsi.
- Työn sujuvuuden kannalta työssä ei kiirehditä, ei panikoida eikä tanssita toisten pillin tahtiin – työ on itsenäistä ja omissa käsissä.
- Työasioita ei ruodita vapaa-ajalla. Lainkaan. Työtovereihin ei pidetä kuin äärimmäisessä hädässä yhteyttä työajan päätyttyä. Keneltäkään ei kysytä neuvoa maanantaina alkavaan some-kampanjaan lauantaina. Saati sunnuntaina.
- Vapaa-ajalla ei vatvota työkiemuroita.
Haluaisin omaksua entistä enemmän uusien sukupolvien työajattelusta sen, että työ on vain työtä. Työ saa olla vain työtä. Sillä, mitä teet työn ulkopuolella, on merkitystä. Sillä, miten käytät vapaa-aikasi, on merkitystä. Se oikeastaan määrittelee sinut ihmisenä. Ei työ, työmoraali tai työntekemisen paljous. Puhumattakaan kiireestä. Se ja sen hokeminen eivät ole enää pinnalla.
Työ on monille, myös minulle, tärkeää ja tuo elämään sisältöä, haasteita sekä onnistumisen kokemuksia.
Elämme kuitenkin aikaa, jolloin työn ja tiedon määrä kasvaa, aikataulupaineet kiristyvät ja työtahti on paikoin hyvinkin hektinen, työn sisältö moninainen ja vaihteleva. Saa tehdä kaikkensa, että kaikki langat pysyvät käsissä. Jos työ alkaa hallita elämää, se alkaa uuvuttaa. Lisäksi se kapeuttaa kykyä ajatella uusilla tavoilla. ”Se tappaa luovuuden”, kuten eräs uuden sukupolven toimija asiaa kommentoi.
Jotta työssään voi olla oikeasti hyvä, tarvitaan elämään muutakin sisältöä: palauttavaa lepoa, sosiaalisia kohtaamisia, omaa aikaa ja harrastevirikkeitä. Olen hoksannut vasta viime vuosina – tiedän, ihan hullua! – että työ on vain yksi pieni osa, pieni murunen elämää, ei koko elämä. Olen viimeisen viiden–kymmenen vuoden aikana tajunnut, että ne ihmiset, joilla on läheisiä ihmissuhteita, perhekontaktit, mielekkäitä harrastuksia, monipuolisia kiinnostuksen kohteita sekä aikaa palautumiseen, liikkumiseen ja harrasteille, ovat myös monipuolisia ja tehokkaita työssään.
Suurin osa heistä osaa ja pystyy käyttämään luovuuttaan vain siksi, että he osaavat rajata työtään ja arvostaa vapaa-aikaansa.
Olen itse viimeisten vuosien ajan päättänyt, että lomalla tai viikonloppuisin en tee työtä. En myöskään mieluusti vastaa työasioita koskeviin kysymyksiin tai osallistu työperäisiinkeskusteluihin. Monet työtoverini ja ystäväni tiedostavat tämän jo. Ja mitä kauemmin päätöksestäni on, sitä helpompi sitä on toteuttaa. Kaikki se aika, joka jää työltä ja työn ajattelemiselta, on kotiinpäin!
Kaukana ovat ne ajat, jolloin johtavana ajatuksena oli, että ”ei Luoja laiskoja elätä”. Työtä piti tehdä ja koneisto pitää jatkuvasti käynnissä. Työtä pelkäämätön, ahkera ja motivoitunut monitoimihenkilö sai paikan kuin paikan. Työssä arvostettiin verta, hikeä ja kyyneleitä. Ylityöt ja kotona tehdyt konttorihommat kielivät sitoutumisesta, ja viikonlopun nollaus tapahtui koskenkorvapulloon hukuttautumalla. Uudet sukupolvet opettavat meitä himmailemaan. Poistumaan tällaisesta hullusta ajattelusta ja toimintatavasta sekä kokeilemaan täysin uudenlaista tapaa toimia. Työhön mennään, työstä suoriudutaan ja työpaikan oven sulkeuduttua työ unohdetaan. Se on vain työtä.
Kaikki, mitä uusin tutkimustieto kertoo aivojen toiminnasta, tukee sitä, että suurinta osaa ajastaan ei kannata käyttää työntekoon: keskimäärin kahdeksan tuntia työaikaa päivässä on melko hyvä, kuusi olisi uusimpien tutkimusten mukaan viisain aikaratkaisu. Pitkäksi venyneet ja vapaa-aikaa verottavat työpäivät eivät paranna työn tuloksia, vaan aikaansaamisen kyky heikkenee. Joskus 80 % on riittävä.
Stressi alkaa taustalla vääjäämättä kuluttaa aivoja ja vähentää kykyä luovuuteen, ongelmanratkaisuun ja arvostavaan vuorovaikutukseen.
Nyökkäilen kaikessa hiljaisuudessa. Sitten sanon sen ääneen: työ on vain työtä. Työ saa olla vain työtä. Vaikka saa toimia unelmaduunissaan, tehdä juuri sitä, mitä rakastaa ja missä tietää olevansa hyvä, työ on silti vain työtä. Ja vaikka ajattelee työn olevan työtä, se ei tarkoita, etteikö antaisi kaikkea työlleen työssä ollessaan. Päinvastoin.
Tähän on tultu.
Minna
Lue aiemmin kirjoittamani Sano se ääneen! -sarjan teksti energiaa vievästä ystävyydestä.