Se oli sellainen joulu(viikko)

Maanantaina alkoi opettajan vapaajakso, tutummin loma. Edessä oli joulu. Se sellainen joulu, joka tänä vuonna tuntui vähän tyhjältä arvalta.

Olen perinteisesti hoitanut ensimmäisinä lomapäivinä sivutöiden ns. pakolliset, ennen joulua valmiiksi saatavat työt pois alta ja vasta sitten jäänyt ihan oikeasti lomalle. Niin nytkin. Maanantaina heräsimme yhdeksänvuotiaan kanssa aikaisin, sillä yritimme ehtiä ennen totuttuja maanantairuuhkia laboratorioon verikokeille.

Hämmästys oli suuri, kun saavuimme sairaalan päivystyslaboratorion aulaan klo 8 eikä paikalla ollut edes kourallista ihmisiä. Seuraavaksi hämmästelin hiljaa mielessäni sitä, että kaikilla vuoroaan odottavilla oli suu-nenä-suojus. Jouduimme odottamaan omaa vuoroamme ehkä viisi minuuttia, ja verikoe saatiin pois päiväjärjestyksestä ensimmäisellä otolla ilman kipua ja kyyneleitä.

Tästä tulisi hyvä päivä.

Tiistaiaamuna kahvi oli aivan liian laihaa, ja keitin uudet välittömästi ensimmäisestä pannullisesta maistettuani. Päätin, että Pauligin New York -kahvi on otettava jokapäiväiseen käyttöön – muut eivät maistu enää miltään sen jälkeen. Aamukahvin jälkeen laadin joulun kauppalistan (kyllä, vasta nyt!) ja arvoin mielessäni parasta hetkeä suunnata ruokakaupoille. Kaupassa käynti ei ole suosikkilajini. Jätinkin ajatuksen hautumaan, ja suuntasimme Kupittaan luistinmadolle. Lapsella oli kaveri mukanaan, joten minä sain lenkkeillä rauhassa lasten luistelujen ajan.

Seurasin hieman ahdistuneena loman säätilannetta ja pelkäsin pahinta. En jaksaisi enää sadetta!

Ylioppilaskokelas sen sijaan ei millään jaksaisi hoitaa velvollisuuksiaan. Niitä kaikkia kahta, jotka hänelle tämän jouluviikon aikana lankesi: lahjan toimittaminen ystävälle ja lahjan tuominen ystävältä. Melko raskasta sen perusteella, että minun lahjani ystävälle odotti auton takapenkillä neljä vuorokautta ja ystävän lahja minulle kolme vuorokautta. Kummassakin tilanteessa kuriiria muistutettiin asiasta noin kolmesti päivässä. Suullisesti ja kirjallisesti.

Aatonaatto oli täynnä tekemistä, kuten aina. Minulla on paha tapa kerryttää kaikkia touhujani viimeisiin päiviin ja iltoihin. Mädit sulamaan, kattaustarpeet esille, viimeiset joululahjat pakettiin – niitä oli hankittu tänä jouluna vähemmän kuin koskaan, ja olen siitä erityytyväinen – ja uunipuuron ohje esille. Huh huh ja huokaus.

Sama huokaus kuului yhdeksänvuotiaan huoneen suunnalta, sillä hän ei olisi malttanut enää odottaa joulua. Säännöllisin väliajoin koitin ihan ohjelmatoimistona kehitellä hänelle ja meille tekemistä. Ulkoilua, Mustapekan pelaamista ja jotain pientä näpertelyä.

Myönnän, että tämä oli päivä, jolloin laskin ensimmäistä kertaa kalenterista, milloin arki alkaisi…

Onneksi aatonaaton iltana vanhemmat ja isovanhemmat tulivat maskeissaan etupihallemme. Joimme glögit ja söimme suklaata. Sitten palasimme kukin omiin puuhiimme. Se oli tämän joulun sosiaalinen kanssakäyminen. Yhteisöllisen aktiviteetin jälkeen haimme Fontanasta tilatun New York -juustokakun joulun kahvipöytään. Teki mieli heti maistaa palanen, mutta maltoin mieleni. Kävimme katsomassa (!!) kakkua tuon tuosta esikoisen kanssa, ikään kuin lohdutukseksi – kohta sitä saataisiin!

Minä en ole jouluihminen. Enkä jouluruokaihminen. Pidän tasan kolmesta jouluruoasta: äitini tekemästä perunalaatikosta, saaristolaislimpusta ja itse tekemästäni mätivaahdosta. Syön toki rosollia, uunilohta ja graavilohtakin, mutta kaikkea muuta jouluista ruokaa ilman pärjään oikein hyvin. Pärjään myös ilman pipareita. En edes pidä niiden tuoksusta, saati leipomisesta syntyvästä sotkusta.

Tänä vuonna meillä ei siis leivottu pipareita. Kolmasluokkalainen sai taikoa mummolassa piparitalon, se oli ihan riittävä urakka.

Selviän (näköjään) myös ilman ihmisiä. Jollain hämärällä tavalla jopa nautin siitä, että saimme olla ihan oman perheen kesken, omalla aikataululla ilman kiirettä tai minkäänlaisia pakkoja. Söimme omassa aikataulussa ja saimme avata lahjat, kun hetki oli meille sopiva. Loppuilta meni rötväillessä. Istuskelimme, keskustelimme, nauroimme, teimme korttitemppuja kynttilän valossa. Hiukan Netflixiä perään ja sitten nukkumaan.

Se oli sellainen joulu.

Joulupäivän aamu on ollut minusta aina parasta joulussa: riisipuuroa, tuoretta kahvia, kiireetön tunnelma ja lapsella uusia tavaroita, joilla saa mukavasti ajan kulumaan. Äänikirjaa, ulkoilua, tähteiden lämmitystä ja uuden Polarin älykellon asennusta. Niistä oli joulupäivä 2020 tehty. Tapaninpäivä noudatti pitkälti samaa kaavaa. Ystävälenkki, kunnon voimatreeni ja uuden äänikirjan korkkaus olivat Tapanin tähtihetket.

Vaikka joulunpyhien jälkeen alkaa kaivata ihan tavallista arkea ja ehdin pohtia monesti, riittäisiköhän yksi viikko lomailua, olen erityisen ylpeä ja iloinen yhdestä asiasta: en kajonnut kertaakaan ennen sunnuntai-iltapäivää tietokoneeseen.

Ei tehnyt edes mieli.

Tähän on tultu.

Minna