Supervoimia
Ystäväporukassa pohdittiin taannoin, minkä supervoiman haluaisi itselleen, jos sellaisia olisi jaossa. Yksi tahtoi massiiviset siivet, joilla lentää, toinen näkymättömyysviitan, kolmas toivoi pystyvänsä näkemään tulevaisuuteen ja neljäs halusi ennustamisen taidon.
Sitten pohdimme, minkä arkisemman ja todellisen supervoiman löytää itsestään. Yksi mainitsi supervoimakseen itsekkyyden. Pysähdyin. Tavasin mielessäni käsitettä ”itsekkyys”. Hieno supervoima, ajattelin. Ystävistäni löytyy lisäksi maailman paras kuuntelija, pedantti siivooja, lyhyillä yöunilla pikkulapsiarjesta selviytyjä ja tyhjästä jääkaapista taikoja.
On selvää, ettei viimeksi mainittu ole minun vastaukseni. Minun supervoimani oli erilainen: olisin positiivinen toisinajattelija ja ratkaisija. Ja täydentäisin tätä lennokasta, iloista ja sopivan itsekästä arjen sankari -ryhmäämme. Yhdessä olisimme tehotiimi.
Oma vastaukseni tuli kuin apteekin hyllyltä, sillä olen mielessäni joskus asiaa pohtinut. Ja jos totta puhutaan, olen tiennyt ja kokenut pitkään, että minä olen ”erilainen”.
Minä olen erilainen, koska ajattelen itse niin. En siis uskontoni, ihonvärini tai minkään ääriaatteen vuoksi. En ole invalidi enkä kuulu mihinkään erityiseen – tai erityisen erikoiseen – ihmisryhmään, kuten gootteihin, punkkareihin tai larppaajiin. Ulkoisesti muistutan naishenkilöä ja vahvasti vanhempiani, ja suomen kieleni on varsin sujuvaa.
En siis ole erilainen siksi, että joku muu ajattelisi minun olevan sellainen tai siksi, että joku olisi sanonut niin ääneen. Ei ole. Vaikka ajattelisikin. En ole joutunut syrjinnän, kiusaamisen tai nauramisen kohteeksi ainakaan siten, että itse tiedostaisin asian. Minä olen erilainen erityisesti siksi, että poikkean valtavirrasta, sen ajatuksista ja mieltymysten kohteista. Olen aina uskaltanut olla myös eri mieltä. Toki oman kantani perustellen.
Olin erilainen jo koululaisena. En ajautunut koskaan muiden vietäväksi ja omasin ihan omat mielipiteeni. En voinut sietää Madonnaa, eikä Modern Talkingin mieskaksikko saanut minussa aikaan minkäänlaista värähtelyä. Minulla oli oma porukkani, sellainen pieni ja juuri sopiva, enkä pitänyt lähipuistossa massalauman kanssa notkumisesta. En kompannut oppitunneilla muiden sanomisia, vaan yritin keksiä omaa sanottava, olla rohkea.
12-vuotiaana, kun ystäväni tupeerasivat etutukkaansa Turkutöyhdölle, minä leikkasin hiukseni lyhyiksi. Ne ovat siitä saakka olleet lyhyet. Ja minä viihdyn niissä.
Arkitoimissani olen nopea ja ratkaisukeskeinen toimija täynnä uusia, luovia ideoita. Sellainen oman elämäni hätähousu. Minulla on monta rautaa tulessa ja pystyn keskittymään moniin asioihin samanaikaisesti. Siksi olenkin erityisesti yksintekijä, vaikka ekstrovertti ja sosiaalinen olenkin. Ajatusmaailmani on – vastoin perisuomalaista normaalia – yltiöpositiivinen, ja löydän ikävimmistäkin tilanteista jonkin hyvän ja asiaa eteenpäin vievän kohdan. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei minun elämässäni joskus (tai useinkin) menisi pieleen tai heikosti. Pidän siitä, että asioilla on tapana järjestyä. Tai ne pitää järjestää.
Työelämässä olen se alussa mainitsemani toisinajattelija. Havahduin tähän oikeastaan vasta väiteltyäni toukokuussa. Sain esimieheltäni lahjaksi ”Työelämän toisinajattelijat” -kirjan ja saatesanat ”Tää oli kirja just sulle…” Tartuin lahjaan kesälomalla. Kirja on kertomus mielekkään työelämän edellytyksistä ja niiden luomisesta. Kirjassa kerrotaan, kuinka eri alojen ammattilaiset valtaavat tilaa mielekkäälle eli omaehtoiselle ja yhteiskunnallisesti merkitykselliselle työlle. Lukiessani sitä sain myös työkaluja työelämän ja omien toimintatapojeni kehittämiseen sekä tiimityön ja työn ja perheen yhteensovittamisen (ajanhallinnan) onnistumiseen. Supervoimia.
Minä en siis osaa kokata tyhjästä jääkaapista (jos täydestäkään), en ole parhaimmillani neljän tunnin yöunilla enkä – mikäli mieheen on uskominen – kovinkaan kummoinen siivooja. En edes osaa olla itsekäs. Mutta erilaista ja erilaisuuttakin tarvitaan. Se on supervoima siinä missä lentäminen, tulevaisuuteen näkeminen tai näkymättömäksi tekeytyminen, pedanttius, rauhallisuus ja kuunteleminenkin.
Tähän on tultu.
Minna