Syysviikonloppu saaressa – antimökkeilijän ajatuksia
Tämän viikon parhaisiin lukeutui moni arkinen asia. Ne tavalliset työ- ja kotijutut, omat lenkit, äänikirja ja Pauligin New York -kahvi. Haluan kuitenkin nostaa kärkeen sen kaikkein parhaan, saaripiipahduksen. Pieni, hieman toimimaton mökki keskellä ei mitään, mäntypuiden valtaamassa saaressa on kalustettu sellaiseksi, että siellä onkin oikeastaan ihan mukava viettää vapaa-aikaa. Aina hetkittäin.
Lähdin hieman pitkin hampain – kuten tavallisesti kesälläkin – viikonloppuretkelle saareen. Pääsimme lähtemään vasta yhdeksänvuotiaan yleisurheilutreenien ja tukevan burgeripäivällisen jälkeen siinä hieman viiden jälkeen lauantaina. Olin käynyt kaupassa hankkimassa ihan välttämättömät ruokatarvikkeet. Ja kasan karkkia. Ikään kuin lohdutukseksi.
Pakkasin mukaan ainoastaan yhdet vaihtovaatteet itselleni ja yhdet lapselle. Lisäksi mukaan tarttuivat hammasharjat ja -tahna. Mies oli pakannut omansa aiemmin. Hänellä taisi olla enemmän kamppeita mukana, päättelin niin valtavasta Helly Hansenin vedenpitävästä putkikassista. Pakkasin lisäksi kuulokkeet ja varakuulokkeet, jotta voisin varmuudella kuunnella mukaansa tempaavaa äänikirjaa ainakin venematkat saareen ja takaisin. Toiset tungin käsilaukkuuni, toiset tuulen ja sateen pitävän takkini taskuun. Olimme varautuneet myös pipoin, hanskoin ja saappain.
Olin jo venematkan aikana varma, että kaipaisin kotiin viimeistään siinä yhdeksän aikaan illalla, kun on säkkipimeää, netti ei toimi ja kuulokkeet ovat hukassa.
Toisin kävi. Minä viihdyin. Saatoin alkumetreillä näyttää happamalta, mutta ilme muuttui nopeasti, kun näin, miten viihtyisä mökki oli: siellä oli tilaa ja siellä oli makuuhuone isolla vuoteella. Televisiokin. Siellä oli lisäksi lämmin, eikä pimeyskään haitannut, kun asettelimme riittävästi lyhtyjä poluille, kaiteille, ikkunalle ja paljun edustalle. Siellä oli oikeastaan idyllistä. Ihan ensimmäistä kertaa ikinä!
Katselin yhdeksänvuotiaan ja miehen touhuja, innostusta saunasta, paljusta ja mökki-iltapalasta. Palasin mielessäni yhteen kesäiseen saari-iltapäivään, jolloin olimme miehen kanssa saaressa kahden. Kyynelet nousivat silmiini – se oli yksi kesän ja vuoden ihanimmista hetkistä. Me istuimme ulkona, joimme itse keittämäämme kahvia ja luimme molemmat omista kännyköistämme uutisia. Pohdimme samalla, mihin seuraavaksi veneellä suuntaisimme.
Oli ihan hiljaista. Meri oli tyyni. Jalkamme koskettivat toisiaan, ja minulla oli hyvä olla. Se hetki oli kaunis. Ja ihan valtavan rakas.
Lapsen paljuiloa katsellessani ja vilvoitellessani saunan edustalla sanoin hiljaa mielessäni seuraavat lauseet tälle kaksikolle, etenkin miehelleni:
Anna anteeksi, etten minä ole saari-ihminen. Anteeksi, että en pidä oleilusta kallioiden, metsän ja meren äärellä. Anteeksi, ettei minulla ole täällä tarpeeksi tekemistä ja kyllästyn nopeasti. Anna anteeksi, että minä en pidä havunneulasten siivoamisesta.
Pala nousi kurkkuuni. Kun minä niin haluaisin…
Lapsen nukahdettua istuimme tuvassa kaksin. Kaminassa paloi tuli, eikä telkkarista tullut mitään kiinnostavaa. Oli hyvä tilaisuus keskustella. Pyysin aiemmin mielessäni pyörittämiä asioita anteeksi puoliääneen. Sen jälkeen totesin, että täällä minä kyllä voisin viihtyäkin. Mökistä on tullut houkutteleva, ja terassille saisin viritettyä treenisysteemini.
Työmurheet, kiireet ja kaikenlainen hötkyily unohtuvat. Melkein näin itseni kirjoittamassa blogia terassilla, retkellä saaren toisella puolella äänikirjaa kuunnellen tai kalastamassa lapsen kanssa laiturilla.
Halasimme.
Kesällä lupasin majoittautua saareen viikoksi, ja aamiaispöydässä me pohdimme joulun viettoa saaressa. Kunhan jäät eivät sotkisi suunnitelmia.
Ehkä tällaisesta antimökkeilijästäkin kehkeytyy vielä varsin pätevä saaristolainen.
Tähän on tultu.
Minna