Totuutta ja tehtävää
Tiedättekö ne hetket, kun perhearki – ja siinä samalla perheviikonloppukin – alkaa kyllästyttää? Kun viikot ja niiden rutiininomaiset päivät kahdeksanvuotiaan kanssa alkavat maistua puulta eikä kestäisi enää yhtään ”mä en keksi mitään tekemistä” -tokaisua. Ulkona sataa ja tuulee, ja pihan lapset ovat linnoittautuneet koteihinsa. Aamutoimet on tehty ja kaikki jo aloitetut leikit lopetettu.
Alkaa vimmattu pyöriminen ympäri kotia: ensin myötäpäivään, sitten vastapäivään, ikkunoiden edessä taktisesti pysähdellen ja ulos katsellen, sitten tanssien, kärrynpyörin maustettuna ja lopuksi kuin hidastetusta elokuvasta madellen, jalat lattiaa pyyhkien. Tätä viimeistä vaihetta säestää natina siitä, miten tylsää meillä onkaan. Että äiti, nyt leikitään!
Mutta kun äiti ei vaan enää jaksa. Se ei jaksa leikkiä, pelata lautapelejä eikä piirtää. Se ei oikeastaan jaksaisi edes kuunnella ja katsella, kun lapsi leikkii, pelaa tai piirtää. Äiti koittaa keksiä tekemistä ja ehdottaa kaveria kylään leikkimään. Barbeilla, nukkekodilla tai pikkuötököillä (mitä ne kaikki ikinä ovatkaan), piirtämään tai pelaamaan lautapelejä. Lapsi näyttää nuukahtaneelta, mutta sitten hän virkistyy ja lähtee hakemaan kavereita kylään. Äitinä sitä huokaisee ensimmäisen kerran tässä kohdassa: nyt olisi mahdollisuus keittää aamun kakkoskahvit, lukea äänikirjaa tai blogeja, kirjoittaa. Mitä tahansa omassa rauhassa. Tässä kohtaa alkaa myös herkästi hymyilyttää.
Hymy hyytyy kuitenkin nopeasti, sillä lapsi ja hänen kaksi kivaa (tavallisesti hyvinkin rauhallista) kaveriaan ovat keksineet tehdä jotain aivan muuta kuin leikkiä. He ravaavat pikakävelyä ympäri kotia, nauravat ja puhuvat äänekkäästi, hyppelevät, temppuilevat ja mikä pahinta – leikkivät totuutta ja tehtävää. Pahinta siksi, että tässä vaiheessa tietää itsensä osallistettavan tavalla tai toisella leikkiin. Ja kun mieli on valmiiksi ei-niin-kepeä, alkaa ahdistaa. Kaikki hälinä on tässä hetkessä liikaa.
Sitten tulee piste iin päälle ja saa huomata olevansa osa tätä suosikkileikkiä. Keittiön pöydän ääreen tönöttävälle tullaan toivottamaan hyvät huomenet, kertomaan päivän säästä ja laulamaan katkelmia tunnetuista lastenlauluista. Seuraavaksi voi havaita istuvansa imitaattoriesityksessä, jossa esiintyvät kaikki kaverusten perheenjäsenet ja ystävät, joita he – taidokkaasti! – imitoivat. Yleisö ei tässä leikissä saa missään nimessä olla passiivinen, vaan sen pitää arvailla, huokailla ihastuneena ja lopuksi suoltaa läjäpäin kohteliaisuuksia.
Äitinä sitä huokaisee tässä kohdassa herkästi toisen kerran. Ensin turhautuneisuuttaan, sitten lopulta (omatunnon tuskissaan) ihastuksissaan.
Kolmas huokaisu tulee, kun leikit ja teatteriesitykset muuttuvat riehakkaiksi sammakkohypyiksi, sohvanvaltausriiteiksi, majan rakennuspuuhiksi ja Tik tok -muuveiksi. Tässä vaiheessa sitä miettii, että tämän on oltava jonkinlainen sadepäivän kosto.
Tunnin leikkien jälkeen yksi yskii väärään kurkkuun joutunutta sylkeään, toinen on hiestä märkä ja hengästynyt, janoinenkin, ja kolmannella alkaa olla nälkä. Ja käytös on sen mukainen. Lienee selvää, että tämä kolmas on juuri sinun oma lapsesi…
Tässä vaiheessa katsoo automaattisesti kelloa ja toivoo sen olevan ilta. Yllätys on valtava, kun mikron digitaalinen lukema paljastaa kellon olevan 11.45. Sitten sitä huokaisee neljännen kerran, ottaa pakkasesta pakastepinaattikeiton, kurkistelee tyhjillään ammottavaan leipälaatikkoon, ottaa raejuustot, kurkut ja porkkanat esille ja rukoilee hiljaa mielessään, että aurinko paistaisi taas pian.
Pinaattikeittoa lusikoidessa sitä sitten pohtii, mikseivät lapset tässä iässä koskaan valitse totuutta?
Tähän on tultu.
Minna