Tunteikkaan viikon parhaat palat

Jälleen yksi kesäisen lämmin viikko on takana. Olen edelleen nauttinut hellepäivistä ja saanut niistä virtaa niin työpäiviin kuin vapaa-ajan touhuihin. Kasvihuoneen kaikki rivit vihertävät, yrtit ja kirsikkatomaatti ovat kasvaneet silmissä. Vettä on kulunut, sillä aurinkoisina päivinä lämpömittari on näyttänyt liki 30 astetta.

Loppuviikolla sain osallistua kuvaamataidon töistä koottuun taidenäyttelyyn omassa keittiössämme. Ja voi valtava, miten hienoja töitä kaksitoistavuotias olikaan taituroinut.  Hymyilytti.

Kesäinen viikko on ollut myös tunteikas: kansainvälinen hanke, jossa toimin hankesuunnitteluvastaavana, tuntuu ajoittain niin ylitsepääsemättömän vaikealta, että itkettää. Onneksi olen saanut kasattua itseni, vakuutettua itselleni, että osaan ja selviän. Minulla on hyvä verkosto tukemassa tekemistä. Olen uuden äärellä, ja se tuntuu luissa ja ytimissä. Välillä on hyvä hypähtää epämukavuusalueelle, totesi ystäväni. Esihenkilöni kuunteli huoleni ja kannusti eteenpäin.

Puolisoni oli lopulta se, joka sai minut rauhoittumaan eräässä hankehakemuksen kirjoittamisen vaiheessa. Miten hän sen sitten teki? Näin: hän tuli pyynnöstäni katsomaan hakemuspohjaa (joka on suorastaan kamala, monimutkainen ja raskas), totesi minun olevan oikeassa (että se on oikeasti kamala, monimutkainen ja raskas), otti olkapäästäni kiinni, kehotti laittamaan koneen kiinni ja pitämään taukoa. ”Nyt kierrokset alas, sitten jatkat”, hän totesi. Kiitos, sinä teit sen taas, ja minä keitin meille kahvit.

Toinen asia, joka minua on tässä prosessissa rauhoittanut, on se, että huomaan englannin kielen taidon jälleen vetreytyneen. Väitöskirjani tein englanniksi, ja siinä prosessissa toisen vuoden jälkeen huomasin jo ajattelevani englanniksi. Tässä hankkeessa ajattelen jo nyt englanniksi ja huomaan, että joka hetki homma sujuu paremmin!

Toisenlaiseen tunneääripäähän taas ylsi kaksitoistavuotiaan alakoulun päätös. Sitä itkin kaksi päivää ennen lauantaita jo ennakkoon, ja itse juhlassa selvisin melkein kyyneleittä – kummallista! Mies ja tytär kysyivät, mikä minua siinä itkettää. No, minäpä kerron.

Kun alan ajatella koulun päätöstä, alakoulun loppua ja yläkouluun siirtymistä, äitinä ajatukseni lähtevät nanosekunnissa laukalle. Muistan lapsen syntymän, ensimmäisen parkaisun, ristiäiset, kävelemään oppimisen, ensimmäiset sanat. Muistan, miten lapsi aloitti päiväkodin ja koulun. Muistan ensimmäisen opettajan ja koulupäivän. Kuusi vuotta sitten saatoin hänet koulun pihaan, nyt saattelemme hänet koulusta seuraavaan. Mietin kaikkia niitä muistoja, jotka linkittyvät alakouluun. Muistelen opettajaa, luokkaa, luokan vanhempia.

Ja sitten huomaan, että lapsi on jo iso. Hän on kasvanut ja suuntaa nyt yläkouluun, suureen maailmaan. Mietin, miten hän siellä selviää ja miten paikkansa löytää, saako uusia kavereita, osaako riittävästi ja jaksaako pinnistellä murrosiästä huolimatta. Ajatukseni saattavat vaeltaa varsin pitkälle, kummallisiinkin kiemuroihin. Sellaisiin, joita puolisoni ei ymmärtäisi koskaan – entä jos lapselle sattuu jotain? Miten minä ja me sitten selviämme?

Kun Jäähyväiset-kappaleen alkusoinnut alkavat ja alakoululaiset laulavat sen kirkkaalla äänellään yhdessä opettajien kanssa kuudesluokkalaisille, minä itken. Vastahan tuo syntyi. Ja kuinka paljon minä rakastin häntä jo silloin. Sitä minä itken. Yhä uudelleen. Ja uudelleen.

Niin, ja sitä, kun kaksitoistavuotias kävelee hymyillen todistuksenjaosta punainen ruusu kädessään. Hän on saanut yli ysin keskiarvon ja hihkuu onnellisena ruotsin kielen kympistään. Olemme aina painottaneet hänelle, että numeroita tärkeämpää on se, miten osaa olla ja käyttäytyä. Todistusta liikuttavampaa olikin kirjekuoresta paljastunut tuloste, johon oli listattu piirteitä, joilla luokkakaverit olivat kuvanneet kaksitoistavuotiasta. Nieleskelin, kun luin sitä: hauska ja huumorintajuinen, kiva, saa nauramaan, puhelias, pirteä, iloinen, ystävällinen kaikille, ottaa uudet haasteet aina innolla vastaan, ihana, hyvä enkussa, nopea, rauhallinen, fiksu, rohkea, luova… Tunnistan omani, ja se saa minut kyyneliin.

Lopuksi haluan siteerata Elina Salmisen uskomattoman hienoa runoa, joka sopii päättäjäispäivään ja tunteikkaaseen päättäjäispäivään hyvin:

”Niin kauas kuin osaan ajatella toivon sinulle pelkkää hyvää. Auringonpaistetta ja myötätuulta, saappaita, jotka sopivat ja paitaa, joka ei liikaa pakota. Toivon hetkiä, joissa tunnet eläväsi kepeitä ja kipeitäkin hetkiä, niin kuin kaikkiin seikkailuihin kuuluu. Ja että löytäisit uutta sisältäsi, kasvun ihmeen ja ilon kirkkaana kukkivan polun.” (Elina Salminen)

Tähän on tultu.

Minna