Viikon onnellisimmat hetket

Marraskuu pitää täyttää iloisilla asioilla ja mukavalla puuhastelulla, kynttilöillä ja joululomasuunnitelmilla. Näin voi selvitä jatkuvasta pimeydestä, harteilla painavasta työkuormasta, ainaisesta pyykkisavotasta ja mieltä järkyttävästä koronatilanteesta. Kaikesta kaamoksesta huolimatta arkeen mahtuu monenlaista onnellista. Kokosinkin viikon parhaat tällä viikolla kaikista niistä pienistä onnellisista hetkistä, joita sain kokea.

Alkuviikko oli työrintamalla vähintäänkin tiukka: kaksi ryhmää, kolmen opintojakson opetus ja kirjallisten töiden arviointi, tenttivalvonta ja -korjaaminen, hankkeen uutisvideon tuotanto, opinnäytetyöseminaarit ja opinnäytetöiden arvioinnit. Tätä tasapainottivat reippaat lenkit lounastauoilla sekä joulukalenteriaskartelut, joita teimme kymmenvuotiaan kanssa muutamana iltana.

Lopputuotos teki minut ja lopulta kalenterin saajankin iloiseksi.

Erityisen onnellinen olin, kun sain journalismi-opintojen audiovisuaalisen opintojakson videotuotannon päätökseen. Olin tuotoksestani ylpeä. Kuvasin, editoin ja spiikkasin ”uutistenluvun” ihan itse ensimmäistä kertaa ikinä. Eikä lopputulema ole pöllömpi.

Tähän hanketyöhöni linkittyvään videoprojektiin liittyy ehkä viikon kaikkein ihanin, onnellisin ja koskettavin kohtaaminen. Sain opiskelutoveriltani hieman editointiapua editointikopin (metri kertaa metri) ovensuussa, kun auki olevaan oveen koputettiin. Siinä seisoi esikoiseni, joka hänkin opiskelee ammattikorkeakoulussa. Hän tuli tervehtimään, sillä oli nähnyt ohimennen sattumalta minut kahvinhakureissulla.

Siinä me vaihdoimme kuulumiset, minä kerroin editointihommasta, ja sitten toivotimme toisillemme mukavaa päivänjatkoa. Tähän on tultu. Ihana kohtaaminen.

Perjantaina minua muistettiin henkilöstökokouksessa: sain Vuoden opettaja -palkintoni kukat. Ne olivat upeat ja toivat kaivattua väriä olohuoneeseen. Vadelmanpunainen amaryllis on jotain, johon minulla ei oikein ole sanoja. Täydellinen.

Se sai toimittaa tämän viikon viikonloppukimpun virkaa.

Perjantaina meillä oli myös pikkujoulut. En muista, koska olisin hymyillyt yhtäjaksoisesti niin leveästi ja pitkään kuin perjantaina. Aktiivisuusrannekekin vilkkui vihreällä ja näytti yli 300 prosenttia kaikesta siitä tanssimisesta, jota harjoitin huippubändin cover-biisien tahdissa. Bändin ensimmäisenä biisinä soittama J. Karjalaisen Meripihkahuoneen ”Biljoona, miljoona vuotta oon onnellinen…” soi korvissani vielä sunnuntaina. Meillä oli niin mukavaa. Parasta oli, kun juhlat loppuivat jo klo 23. Olin liikkeellä autolla ja pääsin nopeasti kotiin.

Nämä taisivatkin olla viimeiset kekkerit taas hetkeen. Mainittakoon, että nämä olivat minulle ensimmäiset minkäänlaiset kekkerit kahteen vuoteen! Korona on vienyt – ja tulee viemään jälleen – kaiken.

Lauantaiaamuna join kahvit talvisesta Muumimukista. Pienestä sitä ihminen ilonsa osaa repiä. Hyräilin Karjalaista ja hymyilin. Aamukahvin jälkeen lähdimme kymmenvuotiaan ja esikoisen kanssa Ikeaan ja sohvakaupoille. Sain toimia makutuomarina, kun esikoinen hankki sisustusta viime viikolla ostamaansa ensiasuntoonsa. Melkoista.

Olimme kotona vasta viideltä. Väsyneinä mutta onnellisina.

Oman kodin siivoaminen sai jäädä. Kävin lenkillä ja saunassa, sitten sytytin kynttilät. Pimeässä pölyt eivät näy.

Sunnuntai on heti maanantain jälkeen lempipäiväni. Aamukahvilla hidastelu, kiireettömyys ja tunne siitä, että kukaan ei tarvitse missään ovat sunnuntain tuotemerkkejä. Siivoilin hieman kotia, kuuntelin jouluista äänikirjaa, ulkoilin, tein kotitreenin ja yritin perata kodinhoitohuoneen pyykkikaaosta. Iltapäivällä kuljeskelimme hetken joulumarkkinoilla. Tunnelmallista.

Biljoona, miljoona vuotta oon onnellinen…

Tähän on tultu.

Minna