Viikon parhaat: 90-vuotisjuhlat, ylioppilaskirjoitukset ja uusi äänikirja
Tämän viikon parhaimmistoon ylsivät isoäitini 90-vuotisjuhlat, keskimmäisen lapsen englannin kielen ylioppilaskirjoitukset ja uusi, edellistä huomattavasti hauskempi ja houkuttelevampi, äänikirja. Mukavia hetkiä koin lisäksi uusissa My BnB -livetreeneissä ja ystäväkävelyillä.
Syyskuu on yhtä syntymäpäiväjuhlaa: moni ystävä täytti vuosia kuukauden ensimmäisinä viikkoina, puoleenväliin osui isoäitini juhlahetki ja hieman puolenvälin jälkeen esikoisen syntymäpäivä. Syyskuun loppupäähän sijoittuvat kuopuksen, veljeni ja kahden ystäväni juhlapäivät. Joulun pyhät ovat selkeästi monella tavalla otollista aikaa, kun tarkastelee syyskuussa syntyneiden kaartia.
Isoäitini täytti kunniakkaat 90 vuotta. Juhlimme sitä koronan ehdoilla pienen porukan kesken. Paikalla olivat vain lähisukulaiset, ja ravintolassa pidettiin huolta turvaväleistä. Olimme järjestäneet mummolle yllätykseksi pöytäkukat ja valokuvaajan.
Vaikka minusta kyllä tuntui, että mummo yllättyi eniten ja erityisesti siitä, että sai tavata lapsena, lapsenlapsensa ja lapsenlapsenlapsensa. Kaikki pitkästä aikaa saman pöydän ääressä.
Saman pöydän ääressä syötiin karitsaa tai kauden kalaa, jälkiruoaksi oli mansikkakakkua ja kahvia. Keskustelunaiheet vaihtelivat hellekesästä koronaan ja lapsiarjesta arkisiin tohinoihin. Kahdeksanvuotias soitti pianolla kolme osaamansa kappaletta (kutakin noin kuusi kertaa), joista yksi oli ”Joulupuu on rakennettu”. Virittäydyimme siis jo hieman jouluunkin.
Juhlahumun jälkeisenä aamuna Ylioppilaskokelas virittäytyi englannin kielen ylioppilaskirjoituksiin ja kiirehti buuttaamaan tietokonettaan. Olimme ostaneet illalla valmiiksi evästarpeet ja teipanneet pakkausten tekstejä piiloon. Kun olin pakannut eväät ja muistuttanut kokelasta niistä kolmesti, kuorin vielä kuusi (kyllä, kuusi!) mandariinia ja nypin kymmeniä viinirypäleitä irti tertustaan, jonka jälkeen asettelin hedelmät läpinäkyvään muoviastiaan. Onnea matkaan, sinä maailman ihanin!
Kun ovi varttia vaille kahdeksan sulkeutui, kuuntelin Juha Tapion Sitkeän sydämen. Se on minulle ennen kaikkea Ylioppilaskokelaan biisi. Erityisesti kohta ”Sade tuli tulvana yli pysäkin, sinä olet ihme, suuri sittenkin. Sinulla on ilma ja kyky hengittää, olkapäällä kyyhkynen, vaikket sitä näe. Sinussa on valo, sinussa on yö, sinulla on sitkeä sydän, joka lyö…” sopii minusta täydellisesti tälle pojalle. Ja tähän hetkeen.
Kokeen loputtua sain tilityksen takana yskineestä kokelaasta, hankalahkosta kokeesta, huonoista kuulokkeista ja kokeen erikoisesta tematiikasta. Kun muutama tunti oli kulunut, Ylioppilaskokelas katsoi mallivastauksia Abitreenien verkkosivuilta. Hän onkin saanut – ehkä sattumalta? – vastattua ihan oikein melko moneenkin kohtaan.
Ja se hymy, joka pojan kasvoilla välähti, kun hän kertoi kokevansa onnistuneensa kirjoitelmassa. Meni koe sitten läpi tai ei, tämä hymy kantaa – se on sitkeän harjoittelun tuloksena saavutettu. Ja se liikutti minut kyyneliin.
Uusi äänikirja on onneksi ei-niin-liikuttava. Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet -teos tuli vihdoin päätökseensä, ja saimme kahden hengen kirjakerhossamme valita hieman kepeämmän, kiehtovamman ja nopealukuisemman kirjan sen tilalle. Mietin monesti Polta nämä kirjeet -teosta lukiessani, miksi sitä on kehuttu niin paljon. Vaikka kirjassa oli muutamia kiinnostavia kohtia, itseäni se lähinnä pitkästytti.
Nyt aloitettu Roope Lipastin Jälkikasvukausi sen sijaan vei mukanaan ensikuuntelulla! Kuuntelin sitä erään tiukan työpäivän jälkeen keittiön lattialla selälläni maaten. Kahdeksanvuotiaan tullessa keittiöön jouduin vakuuttelemaan, että minulla on kaikki ihan hyvin, selkä vain vaatii hetkellisen lepuuttelun kovalla alustalla.
Tähän on tultu.
Minna