Viikon parhaat: arkirytmin löytyminen ja onnistumisen tunteet
Tämän viikon parhautta ovat olleet arkeen tottuminen, hanketöiden sujuminen ja oman työhuoneen valmistuminen (seisomapöydän kokoaminen ja huoneen järjestely). Myös elokuun aurinkoiset, liki helteiset, päivät ovat saaneet hymyn huulille.
Jo maanantaina huomasin hieman hahmottavani kolmasluokkalaisen uutta lukujärjestystä. Muistelin, että keskiviikkona ja perjantaina olisi liikuntaa, maanantaina ja keskiviikkoa englantia ja keskiviikkona työskenneltäisiin pisimään, sillä käsitöitä on kolmeen saakka. Tarkastin muisteluni lukujärjestyksestä, jonka olen asemoinut keittiön hellasaaraketasolle. Oikein meni! Alan siis tottua uuteen arkeemme ja olla jopa hieman perillä siitä.
Sen sijaan viime viikolla ei mennyt ihan yhtä nappiin: koulut alkoivat keskiviikkona, jolloin toimittiin aivan erityisen ei-lukujärjestyksellisen ohjelman mukaisesti, torstaina siirryttiin lukujärjestyksen mukaiseen päiväjärjestykseen. Kun lapsi sitten suoritti ensin keskiviikon orientaatiopäivän ja teki torstaina lähtöä kouluun, hän pakkasi reppuaan lukujärjestyksen vaatimalla tavalla. Minä muistuttelin penaalista ja vihkoista. Ja pitkästä koulupäivästä, että muistaa syödä kunnolla. Lapsi katsoi minua oudosti ja kysyi, onko tänään pitkä päivä. On, minä vakuuttelin. Kolmasluokkalainen lähti luokkatoverinsa kanssa kävellen kouluun, minä aloitin työt puhelulla esimieheni kanssa.
Puhelun aikana ravasin ympäri yläkertaa. Yhtäkkiä, keittiön hellasaaraketason kohdalla, pysähdyin ja tajusin, että ”apua, tänään on liikuntaa, eikä lapsi pakannut liikuntavaatteita!” Seurasi maailman nopein (puhelun ohessa suoritettu) toimintaketju: huppari päälle, liikuntavaatteet kainaloon, auton avain, ajokortti ja sitten kengät jalkaan. Juoksu autolle, auto käyntiin, ajo koululle, parkkeeraus, juoksu sisälle jonottavan kolmasluokkalaisen luokse, liikuntavaatteet kouraan ja hei hei!
Emme vaihtaneet sanaakaan, koska olin edelleen puhelimessa. Sen sijaan sain koko kolmasluokkalaisten jonon epäuskoiset ja ihmettelevät katseet osakseni tämän lyhyen kohtaamisen aikana.
Sitten takaisin autoon, selitys esimiehelle, että näin meillä nyt kävi, että toinen päivä koulua ja heti tavarat kotona. Tällaista se on meillä. ”Ja vielä tyttö!” hymähdin viime sanoikseni. Palasin kotiin, keitin aamun kakkoskahvit ja olin tyytyväinen, että lapsi sai liikuntavaatteensa. Kun päivemmällä siivosin keittiön tasoa, tajusin, että a) päivä ei ollut keskiviikko ja b) torstaisin ei ole liikuntaa eikä pitkää päivää. Huokaisin. Hyvin meni!
Koululaisen palattua kotiin tervehdin häntä englanniksi ”Hello, what is your name? My name is Minna.” ”Äiti, ei meillä ollut englantia tänään!” Samalla muistin aamun sähellyksen ja pyysin anteeksi. Kysyin, eikö hän ihmetellyt toimintaani. ”No ihmettelin! Ja niin ihmetteli koko meidän luokka…” ”No sanoitko sä, et meidän äiti ei varmaan ollut katsonut lukkaria oikein, et se on vähän sellainen säätäjä?” ”En. Mä sanoin, et meidän äiti on vähän tollanen hullu.” Selvä.
Onneksi hulluus on ohimenevää – ainakin omasta mielestäni – ja normaalin arjen pyörittäminen on sujunut tällä viikolla jo kummallisen hyvin. Oma arkiviikkoni on ollut työntäyteinen, jopa kiireinen, hanke- ja suunnittelutöitä on ollut jokaisena päivänä, ja päivien pirstaleisuus on ajoittain tuottanut tuskaa. Olen lievittänyt sitä selkeillä tauoilla ja omilla hengähdyshetkillä. Olen lisäksi lopettanut työt iltapäivällä enkä siis ajatellut ja toimittanut työasioita enää työajan ulkopuolella. Toimii.
Toinen helpottava tekijä on onnistumisen tunne, jota olen tällä viikolla hanketiimin kanssa saanut tuntea riittämiin. Olen saanut työskennellä aktiivisten, innokkaiden ja osaavien toimijoiden kanssa, siitä olen erityisen kiitollinen.
Olen kiitollinen myös äänikirjasuosituksista, uuden kirjan valinnasta, kiiltävästä, täysin puhtaasta autosta (Mestarin autopesu, Turku, teki kirjaimellisesti loistavaa työtä!), ystävälenkeistä ja Anna Saivosalmen ulkotreenien alkamisesta.
Tähän on tultu.
Minna