Viikon parhaat: Eeva Kolun suosikkikirja ja lapsivapaa viikonloppu
Viikko oli edeltäjäänsä huomattavasti leppoisampi. Tai pitäisikö sanoa, että kaikenlainen tekeminen oli vähemmän tahmeaa kuin viime viikolla… Se johtui varmasti monestakin asiasta: työtehtävien suhteen vallitsi mukava hallinnan tunne, siirtymät työtehtävästä toiseen olivat riittävät ja vapaa-ajalla tapasin ystäviä, liikuin ja sain luettua uutta äänikirjaa.
Viikon parhaat -listauksen ykköseksi taitaakin kivuta äänikirja. Luen Eeva Koulun ”Korkeintaan vähän väsynyt” -teosta ja olen sekä innoissani että koukussa! Päädyimme vihdoin kahden hengen kirjakerhomme kanssa tähän kirjaan. Olen viivytellyt tämän ehdottamista lukulistalle ja lukemista, sillä olen pelännyt, että löytäisin itseni Kolun kuvauksista ja tarinasta. Onneksi en ole löytänyt. Ainakaan vielä.
Olen tavoitekeskeinen ja suoritan erilaisia tehtäviä ja töitä mielelläni, mutta en koe, että ainut ja tärkein tavoitteeni on päämäärä – minä nautin matkasta.
Kirjaa kuunnellessani olen tarkastellut omia toiminta- ja käyttäytymistapojani ja ilahtunut huomatessani, miten paljon teen asioita, joista oikeasti pidän. Osaan rentoutua, irrottautua työstä ja somesta, osaan punnita realistisesti omia voimavarojani. Osaan nykyään jopa pyhittää lepopäivän. Niin, ja olla hieman itsekkäämpi kuin aiemmin. Ikä ei tule yksin.
Armeijaan lähteneellekään ikä ei tullut yksin. Juhlimme tasavuosia juuri ennen lomilta kasarmille lähtöä. Korona-ajan kekkerit toteutuivat perhepiirissä. Söimme hyvin, maistelimme kakkua ja muistelimme keskimmäisemme syntymää, lapsuutta ja kaikenlaisia hassunhauskoja touhuja. On se sellainen velikulta! Vesimies vailla vertaa. 20-vuotias velikulta palasi kasarmille, ja me joudumme odottamaan yhdeksän päivää seuraavaan kotilomaan.
Täällä me (vanhemmat, sisarukset, isovanhemmat ja isoisovanhemmat) odottelemme sekä alokasta että tulevan valatilaisuuden linkkiä.
Valatilaisuus onkin kinkkinen. Kun sitä ei kuulemma striimata, vaan se taltioidaan. Ja vasta sitten sen voivat kotijoukot katsoa. Ahaa. Miten minusta on koko loppuviikon tuntunut, ettei asia voi olla näin? Odotellaan…
Viikonloppu oli kaikkinensa mukava: rauhalliset aamukahvit, omaan tahtiin touhuilu, treenit, lenkit ja kevyet kotityöt – ja tietenkin jo mainittu äänikirja! – saivat työasiat pois mielestä. Viikonloppu siivotussa kodissa on jotain, josta en saa tarpeekseni. Pienet ilot.
Lauantaina yhdeksänvuotias pääsi piiiiitkästä aikaa mummolle yökylään, ja me suuntasimme ravintola Hüggeen illalliselle. Myönnettäköön, että punnitsimme ainakin kolmesti, uskallammeko tässä koronatilanteessa ihmisten ilmoille. Onneksi uskalsimme, sillä ruoka, miljöö ja palvelu olivat ainutkertaiset!
Uskalsin jo (hieman) iloita tulevasta keväästäkin. Valo on lisääntynyt, päivät pidentyneet. Se, jos jokin, on mukavaa ja mielialaa nostattavaa! Tällä viikolla ehdin päivittäin ulkoilemaan kahdesti, aamupäivällä ja illansuussa. Se piti mielen ja kehon virkeänä ja ylsi helposti viikon parhaisiin.
Olen huomannut, että pienikin happihyppy tekee terää – miltei ihmeitä! – ja etenkin valoisana aikana hymy on herkässä.
Tähän on tultu.
Minna