Viikon parhaat: iloisia kohtaamisia ja kesätunnelmia

Onpa ollut kerrassaan mukava viikko! Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut, mutta perusarki on kannatellut kivasti. Ankea, alaston ja aivan liian valoisa kevät on ohi. Tilalle on tullut kesä. Yhtäkkiä ja pyytämättä toukokuussa. Voiko olla ihanampaa? Kokosin tämän viikon parhaat iloisina kohtaamisina ja kesätunnelmina.

Vaikka työrintamalla on ruuhkaa ja sähköposti kilahtelee liki taukoamatta, olen saanut ylläpidettyä hallinnantunteen. Se, jos mikä on tärkeää. Olen yrittänyt ajatella viimeisiä työviikkoja jotenkin niin, että teen askel kerrallaan ja hengittelen väleissä. Jos hosun, alkaa huokailu – ja pieleen menee. Lisäksi kiireentuntu iskee välittömästi.

Muutamana päivänä tein työmatkalenkin kampukselle, mikä virkistää kummasti tilanteissa, joissa on jämähtänyt etätyöläiseksi. Kampuksella tapaa ihmisiä: ykköskerroksen kahvilan työtekijän kanssa on mukava ”heittää sää-läppää”, vastaan tulevien kollegoiden kanssa vaihdetaan pikaisesti kuulumisia. Kokouksissa tapaa lähikollegoita ja voi ajatuksen tasolla jakaa omaa työkuormaansa. Sitten onkin taas vapauttavaa kävellä itsekseen kotiin päin.

Kuluneella viikolla olen tavannut ystäviä enemmän kuin pitkään aikaan. Melkein joka päivälle oli sovittuna lenkki, yhdelle jopa kahvittelu. Kesä saa ihmiset liikkeelle… Viikon varmasti mieleenpainuvin kohtaaminen oli keskiviikkona. Tapasin ystäväni jokirannassa, josta lähdimme kävelylle. Näin heti, että hän oli täpinöissään ja pohdin, mitähän mukavaa oli tapahtunut. Ja kuinka ollakaan, olikin! Hänestä tulee isoäiti loppuvuonna. Parasta tässä oli se, että olimme aavistelleet molemmat asiaa ja osuimme oikeaan. Olin hänen puolestaan niin iloinen, että hymyilin loppuillan.

Toisen ystävän kanssa tapasimme pitkästä aikaa. Lenkkeilimme lähimetsikössä ja juttelimme puolentoista kuukauden kuulumiset puolessatoista tunnissa. Kolmannen kanssa joimme kahvit jokirantakahvilassa ja ihmettelimme ääneen kesäistä meininkiä. Neljännen kanssa kävelimme tuttua tutummankin peruslenkin, jonka varrella ei tarvitse ajatella mitään, voi jutella vain ja kulkea jonkin lihas- tai suuntamuistin varassa eteenpäin.

Viidennen ystävän kanssa puhuimme maratonpuhelun ja päätimme tehdä lähitulevaisuudessa jotakin mukavaa. Näiden puhelujen aikana voi vaikka viikata pyykkejä (en tehnyt niin), siistiä keittiötä tai hoitaa kasvihuonetta.

Lauantai oli peruslauantai, vaikka siihen mahtuikin paljon hauskoja hetkiä: kaksitoistavuotias keksi kavereidensa kanssa pystyttää kioskin, jossa myytiin jääkahvia ja päärynämehua. He suuntasivat ensin etupihallemme ja siitä lopulta läheiselle rannalle. Rannalla makoilijat olivat olleet hyvällä tuulella, ja kauppa kävi. ”Yksi antoi tippiäkin”, hihkui kaksitoistavuotias. Itse lenkkeilin, tein kotitreenin, hain viikonloppukukat ja nautin kuumasta kesäpäivästä terassilla kirja kädessä ja korvilla.

Lauantai-iltapäivällä piipahdin lähi-Lidlissä. Valitsin hedelmäosastolla sunnuntaiseen nimipäiväkakkuun mansikoita ja pensasmustikoita. Iäkäs pariskunta oli samoissa puuhissa, ja mies nosti päällimmäistä laatikkoa ja valitsi alemmasta laatikosta parempia marjoja. Tokaisin, että minähän tulen samoille apajille. Hän piti kohteliaana ylemmästä laatikosta kiinni, jotta sain otettua laatikollisen espanjalaisia mansikoita kärryyni.

Olin jo edennyt ostoslistoineni valitsemaan leipää, kun mies tuli viereeni ja sanoi, että huomasinhan, että ne mansikat olivat tarjouksessa, että niitä saa kaksi laatikkoa tietyllä hinnalla. En ollut huomannut. Kiitin ja hain toisenkin boksin kärryyni. Tulin niin hyvälle tuulelle. Tällaista lisää.

Viikon kruunasi nimipäiväkahvit isoäitini ja -isäni luona. Päätimme viettää nimipäiväni mummolassa, jotta iäkkäiden vanhusten ei tarvitse siirtyä paikasta toiseen. Vein mukanani Britakakun, ja meillä kaikilla oli niin mukavaa!

Tähän on tultu.

Minna