Viikon parhaat: loma, loma ja loma

Tämän viikon parhaimmistoon lukeutui ehdottomasti tasan viikon mittainen vapaajakso eli loma. En tiedä, miksi loma-käsite on naamioitu vapaajaksoksi, mutta niin se meillä opettajilla menee. Viikon muutkin kohokohdat liittyivät vahvasti lomaan.

Lomaviikkoon mahtui mukavia ja leppoisia, ennalta suunniteltuja ja ennalta arvaamattomia ilon hetkiä. Oma syntymäpäiväni kruunasi viikon erityisesti kahdesta syystä: sain viettää yhden kokonaisen vapaapäivän ihan yksin ja vastaanotin tiedon siitä, että blogilleni on myönnetty Lily suosittelee -leima. Vain kolmen kuukauden aktiivisen kirjoittamisen jälkeen. Paras syntymäpäivälahja ikinä.

Hymyilin itsekseni niin, että poskilihakset olivat krampissa. Taisin myös iloita muutamien ystävieni kanssa asiasta ja julistaa sen some-kanavissani. Niin kiva – ja ehdottoman yllättävä – uutinen se oli!

Tämä taisikin olla se kaikkein yllättävin ja ennalta arvaamattomin tapahtuma lomalla. Muuten vietimme aikaamme kotona, kotona ja kotona. Torstaina hymy alkoi ajoittain hyytyä ja kaipaus jonnekin aurinkolomalle valtasi mielen. Perjantaina myönsin puoliääneen (tuhannennen kerran aikuiselämässäni), että arki on ihmisen parasta aikaa. Vaikka kuinka pitäisi vapauden tunteesta, pidemmistä yöunista, sähköpostittomasta ajasta ja kiireettömyydestä.

Kiireettömyys saa muutaman päivän rötväilyn jälkeen aikaan ahdistusta – mitähän sitä seuraavaksi tekisi? Äänikirjat, lautapelit, sämpylöiden leipomiset, kolmesti päivässä tehdyt lenkit tai muut happihyppelyt sekä aktiivisesti suoritetut kotitreenit alkavat jossain kohtaa kyllästyttää. Maistua puulta. Etenkin loman loppupuolella. Ja etenkin, jos kotona on hälinää ja ainut lomaseura on yhdeksänvuotias. Ei siinä mitään, hän on loistavaa lomaseuraa, mutta miehen ollessa töissä, koko vastuu on minun. Ja silloin alkaa jossain kohdassa tympiä.

Onneksi on isovanhemmat. Sain viettää 43-vuotissyntymäpäiväni ihan yksin. Siis i h a n y k s i n. Sain päättää, mitä teen, minne menen (koronan kiihtymisaikana kohteet ovat kylläkin vähissä) ja milloin mitäkin teen. Se on luksusta. Minä luin äänikirjan loppuun, aloin selailla kahden hengen kirjakerhollemme uutta äänikirjaa, viikkasin pyykit, kuuntelin pod castin, söin edellispäivän ruokaa hyvällä ruokahalulla ja tein ystävän kanssa ex-tempore-lenkin illalla. Kävin saunassa ja aloitin uuden Netflix-sarjan.

Emily in Paris on saanut minut täysin koukkuun. Luulin, ettei Normal people -sarjan Connellin jälkeen mikään tai kukaan saisi minua ”sekaisin”, mutta erehdyin: Lucas Bravon esittämä Gabriel. Ja Emily. Emily ja Gabriel. Jälleen yksi timanttinen vastanäyttelijäpari varsin mukaansa tempaavassa kepeässä sarjassa. Suosittelen.

Suosittelen myös hetimiten googlettamaan Lucas Bravon. Suren jo nyt, että sarjan ensimmäinen kausi loppuu.

Sen sijaan synttärien vietto ei loppunutkaan keskiviikon oikeaan synttäripäivään ja ylhäiseen yksinäisyyteen: vietimme miehen ja ystäväpariskunnan kanssa syntymäpäivääni vielä lauantaina. Kävimme syömässä ja ihmettelimme maailmanmenoa. Ja mikä parasta, yövyimme uudessa Kakola-hotellissa. Kyllä kotikaupunkilomailu ja -juhlintakin voi olla ihan jees. Enemmänkin. En tiedä, olenko muistanut mainita, että hotelliaamiaiset – erityisesti loman tunnelma! – ovat melkein parasta, mitä tiedän. Valitettavasti Kakola ei vastannut odotuksiani, eikä aamiainenkaan yltänyt arvioissani kovin korkealle.

Kolmasluokkalaisesta parasta lomassa on ollut hänen omien sanojensa mukaan ”ihan vaan lomailu”. Hänkään ei siis ole tehnyt mitään erikoista, ”ollut vaan”. Siihen toki sisältyy muun muassa ulkoilua, metsäretkiä, mummolayökyliä, omassa uima-altaassa uimista, mökkipiipahduksia, barbieleikkejä, värityspuuhia ja yöpuvussa luuhaamista pitkälle aamupäivään saakka. Vaikka minä jo haikailen arkeen, yhdeksänvuotias jatkaisi mieluusti lomaillen.

Tähän on tultu.

Minna