Vuoden ensimmäinen viikko – iloja ja suruja ja kaikkea siltä väliltä
Tämä on tämän vuoden ensimmäinen viikon parhaat -kooste. Tai oikeastaan vuoden ensimmäisen kokonaisen viikon ensimmäinen kooste. Viikko on ollut varsin mukava, mennyt joutuisasti ja tarjonnut sekä parastaan että pahintaan. Yllätyin, miten nopeasti sitä tajuaa taas olevansa työn äärellä ja sopeutuu vallitseviin arkiolosuhteisiin.
Arki on minusta ollut aina ihan parasta: arki on rutiineja, selkeitä kuvioita ja vaihtelevia, mielenkiintoisia työtehtäviä. Arki alkoi toden teolla perheessämme vasta loppiaisen jälkeen, kun yhdeksänvuotiaan koulu alkoi lukujärjestyksen mukaisesti. Ennen Wilmaan kurkkaamista pelkäsin, että lukujärjestyksessä olisi jonkinlainen poikkeama, mutta helpotuin välittömästi luettuani opettajan viestin ihan normaalista koulun aloituksesta. Lapsikin vaikutti tyytyväiseltä.
Ylioppilaskokelas – jota kutsuttakoon tästä lähtien nimikkeellä Armeijaan lähtenyt – sen sijaan ei uuden vuoden juhlinnasta toivuttuaan ollut kovin innokas tai tyytyväisen oloinen. Edessä oli lähtö asepalvelukseen. Kuten aiemmin kirjoitin, lähtö oli meille kaikille hienoinen sokki. Erityisesti yhdeksänvuotias pikkusisko oli (ja on) haikeissa tunnelmissa.
Meistä vanhemmista armeijaan lähtö on valtavan hieno etappi ja kasvun paikka.
Se on kasvunpaikka etenkin lähtöä valmistelevissa toimissa: tuleva alokas istui sängyllä ja selasi Puolustusvoimilta postitettua esitettä, kun me vanhemmat laukkasimme ympäri Turkua (no, vähän liioiteltu ilmaisu) metsästämässä viime hetken hankintoja. Eli niitä kaikkia tärkeitä tavaroita, joiden haaliminen jätettiin viimeiseen iltaan. Onneksi tapasimme kokelaan ystävän kauppakeskuksessa ja saimme kattavan listauksen tarvittavista vermeistä. Uskokaa tai älkää, niitä oli paljon.
Itse Armeijaan lähtenyt kävi tällä aikaa suihkussa, metsästi hukassa olleita vaatteitaan, snäppäili ystäviensä kanssa ja arpoi päivällisruokapaikkaansa kebab-, pitsa- ja hampurilaisravintolan välillä. Lopullinen lähdönhetki oli haikea, kuitenkin täynnä positiivista virettä.
Positiivista virettä oli havaittavissa myös omissa opiskelijoissani – lomalla oli selvästi levätty!
Sähköposti täyttyi ohjauspyynnöistä, luettavasta opinnäytetyömateriaalista ja opintojaksokyselyistä, ja jo tiistain kohdalla ajattelin sanonnan ”Tyyntä myrskyn edellä” pitävän paikkansa. Joululomalla sähköpostikin oli saanut levätä, ja nyt paluu arkeen taisi olla Saapuneet-laatikolle olla liikaa, sillä se ilmoitti errorista tiistai-iltapäivänä. Tilapainen häiriö saatiin onneksi korjattua muutamissa minuuteissa. Luojan kiitos.
Luojalle kiitos myös siitä, että omasta asunnostaan sijaiskotiin julkisivuremonttia pakoon muuttaneet isovanhempani ovat kunnossa. Erityisesti 89-vuotias vaari, joka kaatui ja sai läheisensä säikähtämään. Sairaalatarkastuksessa kaiken todettiin olevan kunnossa, ja vaari kotiutui. Ehdin jo käydä mielessäni läpi liian isoja ja surullisia asioita…
Vettä myllyyn kippasi äitini, joka kertoi vaarin itkeneen ensihoitajien saavuttua – hänen suurin murheensa liittyi puolison pärjäämiseen. Miten mummo nyt selväisi?
Minusta tämä oli koskettavinta ikinä.
Selasin pikakelauksella mielessäni koko elämäni, johon isovanhempani ovat aina kiinteästi liittyneet. Ehdin myös pohtia, miten hienoa tällainen koko aikuiselämän kestänyt avioliitto (jossa toisesta pidetään hyvää huolta) onkaan. Siinä on tavoitetta meille kaikille.
Talven tavoitteet ainakin aktiivisuuden osalta ovat melko hyvin hallinnassa ja saavutettu: olemme luistelleet Kupittaan luistelumadolla yhdeksänvuotiaan kanssa melkein päivittäin. Parasta on, jos lapsella on mukanaan kaveri, eikä ystäväseura itselläkään huono ajatus ole. Äänikirjakin toimii hyvänä viihdyttäjänä.
Kun Turkuun vihdoin satoi lunta, on joulupukin tuoma pulkkahärvelipatjakin, tai jokin sellainen, kaivettu esille ja tyypätty. Hyvin kulkee. Kunpa vielä joskus kulkisi suksikin läheisellä pururadalle. Ensin pitää vain hankkia ne sukset.
Tähän on tultu.
Minna