Huhtikuun kuulumisia
Kreisi vikellyskuu on loppusuoralla. Selvisin hienosti maajoukkueleiri+hevosmessut-viikonlopusta, vaikka kyllä siihen itkua ja hampaiden kirstystä mahtui huikaisevien onnen ja ilon hetkien lisäksi. Ohjaajakoulutuskin meni aika jees, vaikka viidettä tuntia leipoessa sekä ruokaa laittaessa käväisi mielessä se kuuluisa ”onko tässä mitään järkeä” (joka voisi varmaan olla tämän blogin tunnuslause).
Kuten viime postauksessa totesin, kisatkin menivät kokonaisarvioituina ihan hienosti, koska ne sisälsivät paljon onnistumisia ja yhden oikein suuren mokan. Kisojen jälkeen fiilikseni ei kuitenkaan ole pelkästään tavanomainen ilo viikonlopusta ja helpotus sen olemisesta ohi. Olen tottunut venyttämään rajojani vikellyksen takia, mutta viime viikonloppuna ja sitä edeltävinä iltoina oman hyvinvointini rajat jäivät sen verran kauas taakse, että vakaa aikomukseni on jatkossa toteuttaa tätä vikellyssekoilijan elämää aavistuksen järkevämmin.
Se vain tuntuu ihan älyttömän vaikealta. Joka kerta, kun ajattelen, että voisin vähän hellittää, järkeistää, levätä, mieleni tunkee täyteen vastustavia ajatuksia:
Olen kuvitellut, että koska kehtaan kävellä 200 000 asukkaan kaupungin keskustassa tuulipuvussa ja kumppareissa tallikärpäset pään päällä pörräten, en enää välitä, mitä muut ajattelevat.
Viime päivinä olen huomannut, että ilmeisesti välitän kuitenkin aika paljon. Näköjään haluan verrata kaikkea tekemääni muiden tekemisiin ja sitten vasta päättää, menikö putkeen.
Ajattelin aiemmin päässeeni aika pitkälle, kun olen kehittänyt stressinsietokykyäni niin paljon, että menetän enää aniharvoin yöuneni mistään. Sen sijaan näen painajaisia vikellyksestä, alan itkeä kaikissa tilanteissa ja sairastan paraikaa flunssaa, joka johtuu ihan tasan kotikisoihin liittyvästä stressistä. Kisapäivän iltana käteni tärisivät niin, etteivät tavarat pysyneet kunnolla käsissä. Olin jo torstaina kisojen takia niin pahassa henkisessä migreenissä, etten pystynyt edes katsomaan Temppistä. Eli homma hanskassa?
Tiivistettynä: kas, en ollutkaan 24-vuotiaana valmis ihminen.
No, eteenpäin, sanoi valmentaja lumessa.
P.S. Mikä auttaa jaksamaan? Tämä kuva:
Supersankarit ekoissa kisoissaan, nivelsiteitään paranteleva Wonder Woman puuttuu kuvasta. Kuvan otti Hannamari Heikkinen.