Millaista on vikellyskisoissa: tapaus Tuusula

Kuva: Marika Luosmala

Tuusulan, eli Pikkupihlajan kilpailuharjoituksista on vierähtänyt jo aika tovi, mutta ehkäpä koskaan ei ole liian myöhäistä kirjoittaa niistä. 

Olen viime päivinä käyttänyt paljon aikaa oikolukemalla Vikellyksen ohjeita, eli niin sanottuja Guidelineseja, joiden perusteella tuomarit arvostelevat vikellystä kisoissa. Niissä määritellään perusliikkeiden olennaisimmat asiat, eräänlainen syvin olemus ja tarkoitus. Englanniksi sanotaan essentials.

Niinpä haluan nyt tiivistää suomalaisten vikellyskisojen essentialsit, ja ne ovat seuraavat:

– Tosi kivaa

– Kauhea kiire

– Paljon tuttuja

Tuusulassa nämä toteutuivat erinomaisen hienosti. Hauskaa oli, tuttuja piisasi, eikä ollut monta hetkeä levätä.

Meitä oli reissussa seuraava porukka:

– 11 vikeltäjää; 5 B-yksinvikeltäjää, 3 C-yksinvikeltäjää, 2 C-paria. Melkein kaikki kisasivat ensimmäistä kertaa luokassaan, ja monelle nämä olivat ekat kisat.

– Juoksuttaja ja minä (eri ihmiset!)

– Kaapo-hevosemme, joka alkaa olla jo tosi kokenut kaveri. 

– 3 äitiä, joista yksi veti traileria ja kaksi kuljetti lapsia. Mukana taisi seikkailla myös yksi mummo, ja kävipä omakin perheeni kisapaikalla morjestamassa minua.

Valmistauduin kisareissuun pakkaamalla mukaan kaiken mahdollisen tavaran, joka saattaisi tulla kyseeseen, ja kirjoittamalla vikeltäjiä ja vanhempia varten ohjeet sekä minuuttiaikataulun. Siitä, mikä oikein on minuuttiaikataulu, ja miksi sellainen kannattaa tehdä, on tulossa oma postauksensa.

Päivä lähti käyntiin mukavasti. Olimme ajoissa tallilla, samoin hevoskuski kuljetettavineen. 

Ensimmäinen takaisku tuli, kun ilmeni, että trailerin ja auton sähköt eivät pelanneet yksiin. Onneksi olimme varanneet kunnolla aikaa, ja eräs uniltaan ennenaikaisesti herätetty isä toi puuttuvan palasen, jolla homma saatiin toimimaan.

Päivän ensimmäinen todellinen jännitysmomentti oli kuitenkin Kaapon lastaus. Kaapo on hevonen, joka ei pelkää lastausta, mutta joka ei siitä huolimatta aina suostu menemään traileriin. Välillä meillä on ollut aika pitkälliset tahtojen taistot siitä, mennäänkö traileriin vai ei, mutta tällä kertaa minä voitin kättelyssä. Eli mentiin, heti. 

Traileri lähti kohti Tuusulaa, ja minä lähdin vielä hakemaan muutaman vikeltäjän. 

Kisapäivä oli todella kiireinen, kuten odotinkin. Paikalle päästyämme piti melkein välittömästi alkaa valmistautumaan laukkaperusliikkeisiin. Tuntui, ettemme ehkä ehtineet siinä ihan kaikkea tarpeellista. Vikeltäjät kuitenkin suoriutuivat hyvin, mitä nyt seisonnat jättivät toivomisen varaa. Usein ne kisoissa jättävät.

Sitten olivat vuorossa käyntiparit ja käyntiyksinvikeltäjät. En ollut älynnyt pyytää näitä suorituksia samalla sisäänjuoksulla, joten hevosen jaksaminen hieman huoletti. Kaapo jaksoi kuitenkin tosi hyvin.

Käyntisuorituksissa oli pientä hermostuneisuutta ilmassa, koska moni oli ekakertalainen kisoissa. Ei mitään suurempaa katastrofia silti, ja osa muisti hymyilläkin. Kaapoon olin erityisen tyytyväinen, koska se ymmärsi mennä käyntiä käyntiluokissa. Viime kisoissa sillä oli ollut vaikeuksia päästä käynnin vaatimalle aaltopituudelle laukkaluokan jälkeen.

Seurasi pieni tauko, jonka aikana ehdin muun muassa syödä eväitäni ja mokkapalan, jonka vanhempani jalosti minulle ostivat. Toisella kädellä meikkasin ja kampasin vikeltäjiä koko ajan. Osan kampauksista olin miettinyt etukäteen, osan improvisoin.

Muistin vasta tässä vaiheessa, että olin ottanut strasseja mukaan vikeltäjien kasvoihin liimattaviksi. 

Viimeinen suoritus olivat laukkavapaaohjelmat. Kaikkien vireystaso pysyi hyvänä loppuun asti, vaikka päivä oli aikamoista juoksentelua, ja kylmäkin ehti välillä tulla. Siis vikeltäjille, ei minulle. 

Ehdin syödä eväitä ja käydä vessassa päivän aikana. Juodakin muistin. Sen verran kiire kuitenkin oli, että onneksi olin täyttänyt kolme juomapulloa kotona valmiiksi. Suosittelen muillekin: ei ainakaan tule jätettyä juomista siksi, ettei olisi vettä. 

Palkintojenjako oli jännittävä, kuten aina. Koska niin moni oli ekaa kertaa luokassaan, en osannut kovin hyvin arvioida, millaisia sijoituksia olisi luvassa. Tuli monta positiivista yllätystä ja ilahtunutta hymyä. 

Pääsimme lähtemään takaisin ihmisten aikaan. Kaapo edesauttoi asiaa menemällä taas nätisti traileriin. Kotimatkalla autossa keskustelimme tulevista vapaaohjelmista. 

Päivä oli erittäin onnistunut.

Ratsastajainliiton loistava psykologi Mia Stellberg kehotti alkuvuodesta Ypäjän-luennollaan tekemään menestyksen reseptejä, eli listoja siitä, mitä tarvitaan onnistumiseen. Näin voidaan onnistua toistekin.

Tässä tulee näiden kisojen menestyksen resepti:

– Kaikki vikeltäjät keskittyivät hyvin ja tekivät reippaasti sen, mitä olivat tulleet tekemään.

– Mukana oli juoksuttaja, joka hoiti väsymättä kaikki hevoseen liittyvät tehtävät ja onnistui pitämään Kaapon hyvällä mielellä ja virkeänä koko päivän.

– Mukana olleet äidit auttoivat hevosen kanssa ja monissa juoksevissa asioissa niin, että minä pystyin keskittymään aikataulussa pysymiseen ja kampausten tekoon. 

– Olin suunnitellut päivän huolellisesti etukäteen ja viestinyt suunnitelmastani muillekin mukaan lähtijöille.

– Oli onni myötä: kisajärjestelyt olivat hyvät, sää oli mukava ja kaikki ihmiset olivat hyväntuulisia.