Totuus vikellyksestä, osa III
Meillä on keväällä kaksi aluevalmennusta, joista toisen ilmoittautuminen päättyy tänään Ratsastajainliiton Kisapalvelussa, eli Kipassa. Ei tullut nukuttua kovin hyvin viime yönä, kun huomasin myöhään illalla, että olen taas unohtanut muistuttaa valmennettavia ilmoittautumisesta.
Jatkuva muistuttelu on elintärkeää, koska jotta valmennukseen voi ilmoittautua, pitää olla kilpailulupa, ja jotta luvan voi maksaa, seuran pitää lähettää lasku, ja jotta laskun voi lähettää, pitää tehdä kilpailulupa-anomus, ja jotta anomuksen voi tehdä, pitää olla ratsastusseuran jäsenyys maksettuna, ja jotta jäsenyyden voi maksaa, sitä pitää ensin hakea. Jokainen vaihe kestää muutamasta arkipäivästä kahteen viikkoon. Onneksi kunkin vikeltäjän täytyy käydä läpi tämä ruljanssi vain kerran vuodessa.
Paitsi että Kipa-ilmoittautumista edeltää tämä pahimmillaan viikkoja kestävä luparumba, Kipa-järjestelmä osaa myös välillä olla aika haastava. Ratsastusta, ei vikellystä, varten suunnitellun järjestelmän käyttö vaatii joiltakin opettelua ja kaikilta kärsivällisyyttä.
Niinpä ilmoittautumisaika aiheuttaa minulle joka kerta jäätävän hermoromahduksen, vaikka muuten olenkin kehittynyt stressinhallinnassa. Minun ei tietenkään tarvitse itse tehdä ilmoittautumisia, vaan ainoastaan saada valmennettavat tekemään ne itse.
Jos valmennettavieni ilmoittautumiset epäonnistuvat tai unohtuvat, minä joudun kertomaan aluevalmentajalle, että valmennusta ei voida pitää, koska en ole muistutellut, ohjannut, opettanut ja kurmottanut tarpeeksi tai ajoissa.
Tässä valossa meillä asuvan miehen eilisiltainen, ei vaan öinen, kommentti oli ihan relevantti: