Roy mainitsi AG-tallin blogissa hiljattain, että kirjoitan usein siitä, miten asiat ovat muuttuneet sitten oman urheilu-urani.
No, yksi asia ei ole muuttunut miksikään. Aiheet vaihtuvat, mutta tunne pysyy: riittämättömyys. Pohjimmiltaan riittämättömyyden tunteessa on minulle kyse siitä, että en pysty antamaan tälle lajille enempää kuin annan.
Pystymättömyyskin on tässä monipiippuinen juttu. Totta kai pystyisin antamaan enemmän, jos lopettaisin muun elämäni. Sitä taas en halua tehdä, en pysty siihen. Useimmiten vikellykseen käyttämäni aika on poissa läheisiltäni, eli niiltä ihmisiltä, jotka merkitsevät minulle vielä enemmän kuin tämä laji.
On ikävä kirjoittaa näin kielteisestä aiheesta. Vikellys tuottaa minulle valtavasti iloa, ja koen jopa kehittyneeni siinä suhteessa, etten murehdi yhtä paljon kuin joskus aiemmin. Silti painiskelen riittämättömyyden tunteen kanssa jatkuvasti. Aiheita ovat muun muassa seuraavat:
En pysty tarjoamaan valmennettavilleni enempää valmennusta.
En suostu ajamaan pikku E -ajokorttia tai hankkimaan vetoautoa, koska inhoan autolla ajamista ja sitä tosiasiaa, että taloudessamme ylipäätään on auto.
Tulen joskus vihaiseksi siitä, että muut hoitavat vikellykseen liittyviä asioita, koska se tekee näkyväksi oman vajavaisuuteni: tätäkään en ehtinyt ja jaksanut.
En pysty tarjoamaan valmennettavilleni tarpeeksi yksilöllistä valmennusta.
En ihan oikeasti, kaikkien näiden vuosien jälkeen, vieläkään ymmärrä hevosten päälle.
Lupasin tänä vuonna järjestää sekä pukki- että hevoskisat, mutta jaksoin järjestää vain toiset.
Vaikka en ole lähes koskaan kipeänä, en pysty vetämään läheskään kaikkia treenejä itse. Joskus valitsen sosiaalisen elämän tai päivätyöni vikellyksen yli. Niin pitääkin, mielestäni, mutta se ei poista huonoa omaatuntoa.
Kuvittelen, että muut ihmiset pitävät minua luopiona, koska en pysty antamaan enempää. Vertailen itseäni muihin lajin aktiiveihin.
Pelkään, että menetän elämäni tärkeimmän ihmisen, koska olen seonnut tähän lajiin ja laitan tähän kaiken liikenevän ajan.
En ymmärrä oikeastaan mitään fysiikkavalmennuksesta. En pysty kunnolla opettamaan käsilläseisontaa monimutkaisempia akrobatialiikkeitä. En tiedä, miten hevosen liikettä myödätään.
Välillä olen aivan tajuttoman väsynyt siihen, että joudun vastaamaan vikellysaiheisiin teksti- ja Whatsapp-viesteihin aivan jatkuvasti. Inhoan sitä, miten paljon aikaa käytän viestittelyyn, meilailuun ja aikataulujen sekä (raha-)asioiden järjestelyyn.
Kun meillä käy vierailevia valmentajia, inspiroidun ja teen muistiinpanoja, mutta unohdan laittaa monet asioista käytäntöön.
Valitsen joskus vikeltäjien kehittämisen hevosen huomioimisen sijaan. Vaikkei ehkä edes tarvitsisi.
Arvostan kehitysehdotuksia, mutta välillä haluaisin vain tehdä asiat kuten aina ennenkin, jotta pääsisin itse helpommalla.
En pysty aina olemaan tasapuolinen vikeltäjille.
En ole valmis laittamaan vikellykseen enää juurikaan rahaa.
Pidän läpinäkyvyyttä ja tiedottamista äärettömän tärkeinä, mutta epäonnistun niissä usein.
Nyt moni varmasti ajattelee, että onpa minulla pienet murheet. Oikeassa on. Juuri siksi tuntui hyvältä laittaa ne tähän. Tuli edes vähän sellainen tunne, että tämä on aika pientä, ei kovin vakavaa.
Tiedän kyllä, että kaikki tämä arvotelu tulee ihan omasta päästäni. Kukaan ei ole koskaan, siis ikinä, sanonut minulle, että en tee tarpeeksi vikellyksen eteen. Jos sanoisi, suuttuisin älyttömästi. Minähän annan jo kaikkeni!
Silti epävarmuus siitä, että kaikki olisi jotain vielä lisää, kalvaa.
Tällaista tämän elokuisen yön pimeinä tunteina. Joku toinen kerta voisin kirjoittaa vikellykseen liittyvästä ahneudesta, eli siitä, kun mikään ei riitä, ja kunnianhimo ajaa tavoittelemaan aina vain enemmän. Tulisi kiva negatiivisten aiheiden sarja.
