Vaikeaa, ei mahdotonta
Pumpui-blogissa pohdiskeltiin hankaluutta, joka syntyy, kun on liikunnallisesti lahjaton ja silti varsin tavoitteellinen. Siitä tuli mieleeni aihe, joka on aina ollut minulle hieman vaikea. Olen huomannut, että aika moni on itse diagnosoinut itsensä huonoksi liikunnassa, urheilussa tai jossain tietyssä lajissa, ja arvelee sen vuoksi joutuvansa näkemään enemmän vaivaa kuin muut, lahjakkaat.
Minä en oikein usko lahjakkuusajatteluun vikellyksessä, enkä sivumennen sanoen monessa muussakaan asiassa.
Vikellyksessä näkyvin lahjakkaalta vaikuttava vikeltäjäryhmä on tytöt, joilla on vahva voimistelutausta. He dominoivat touhua käyntiluokissa, koska osaavat voimisteluperäiset vikellysliikkeet maassa täydellisesti, ja kävelevä hevonen ei loppujen lopuksi eroa maasta kovin paljoa. Lisäksi heillä on hyvä kehonhallinta, he ovat tottuneita kovaan harjoitteluun ja he tietävät, miltä suora tuntuu.
Mikään luettelemistani ominaisuuksista ei ole lahjakkuutta. Voimistelijat ovat hyviä vikeltäjiä, koska he ovat treenanneet voimistelua, joka on lajina lähellä vikellystä. Se, että osaa voltin ja jaksaa tehdä 40 miestenpunnerrusta treenattuaan kolmen vuoden ajan 15 tuntia viikossa, ei ole tuuria eikä synnynnäistä lahjakkuutta, vaan ihan silkkaa palkkiota tehdystä työstä.
Meillä kaikilla on tietysti synnynnäisiä ominaisuuksia. Minä esimerkiksi olen aina ollut vahva ja lihaksikas. Minun ei tarvitse tehdä juuri ollenkaan voimaharjoittelua ollakseni voimakkaampi kuin kaikki valmennettavani (no, onneksi osa alkaa jo mennä ohitseni kovan treenin ansiosta). Olen myös aina ollut aika kankea. Saan nykyään yhden spagaatin pohjaan asti ja muut lähelle, mutta sitä varten jouduin venyttelemään päivittäin vuosien ajan. Minulla on notkoselkä, josta on apua joissakin selän taivutuksissa ja paljon haittaa esimerkiksi käsilläseisonnassa.
Mikään näistä yksittäisistä ominaisuuksista ei tee minusta hyvää tai huonoa vikeltäjää. Vikellys on äärettömän monipuolinen laji, jossa useimmista ominaisuuksista on sekä hyötyä että haittaa. Ei esimerkiksi ole mitään tiettyä vartelotyyppiä tai pituutta, joka auttaisi eteenpäin vikeltäjän uralla tai toisaalta estäisi etenemästä lajissa.
Nyt seuraa olennaisin asia: Kaikkia taitoja voi ja pitää harjoitella.
Jos minä Pohjois-Euroopan kankeimman miehen tyttärenä olen pystynyt venyttelemään spagaatin, niin ihan varmasti te muutkin pystytte siihen. Kyllä minustakin monen vuoden ajan tuntui, että lonkat eivät kerta kaikkiaan anna periksi, että niissä on rakenteellista vikaa, joka estää minua pääsemästä edes lähelle sivuspagaattia. Sitten lakkasin vinkumasta ja aloin tosissani venytellä.
Olen minäkin valittanut käsilläseisontatunnilla, että kun tämä notkoselkä ei edes pää ylöspäin ollessa suoristu, niin miten ikinä voin saada sen suoraksi käsilläni seisten. Ohjaaja on sanonut, että menepä tekemään syviä vatsalihaksia ja palataan asiaan. Kas kummaa, paitsi että käsilläseisonta sujuu nyt paremmin, ikävät alaselkäkipuni ovat kaikonneet.
Olen myös nähnyt vikeltäjiä, jotka harjoittelevat parhaansa mukaan, kun heitä pyydetään, eivätkä ala vinkua lyhyyttään, pituuttaan, hitauttaan, voimattomuuttaan, kankeuttaan, huonoa kuntoaan, ikäänsä, univelkaansa, huonoja geenejään, huonoa koordinaatiotaan, motivaatiopulaansa, vammojaan, pelkojaan tai huonoa säätä. Sellaiset vikeltäjät tekevät tulosta. He ovat niin ahkeria, että he saattavat vaikuttaa lahjakkailta.
Niinpä minulla on nyt uutisia sinulle, joka kuvittelet olevasi huono ja lahjaton vikeltäjä, koska (lisää tähän tekosyysi). Et ole huono etkä lahjaton, et vain ole harjoitellut tarpeeksi.
Gero sanoi viime maajoukkueleirillä osuvasti: