Alkuraskauden pelko ja epävarmuus aiemmista kokemuksista

Jossain välissä alkuraskautta mieleeni alkoi hiipiä pelko siitä että kaikki ei ehkä olekaan hyvin.

Tällä hetkellä raskaus on viikoilla 11+4 ja mieleen ovat nousseet aiempien raskauksien huonot kokemukset. Mietin ensin etten kirjoita tätä tekstiä ollenkaan, mutta nämä pelot ja ajatukset ovat osa raskautta, joten päätin kirjoittaa kuitenkin. Ehkä joku voi saada vertaistukea näistä ajatuksista.

Esikoisella oli alkujaan kaksonen. Kävin varhaisultrassa rv7 ja näin sain tietää asiasta. Toiseen ultraan pääsin raskausviikolla 12 ja siellä todettiin että toinen pikkuinen oli eloton ja kasvu lakannut viikkoa aiemmin. Ultraaja rajasi sikiön näkymästä ja keskittyi toiseen.

Tiedän että minun piti olla iloinen että minulla on esikoinen, eikä muistella alkutilannetta. Ilman varhaisultraa en olisi edes tiennyt toisesta. Ja olinkin onnellinen esikoisestani, mutta ei se ilo sulje pois pettymystä ja surua jonka silloin koin.

Pelko siitä että tulevassa ensimmäisessä ultrassa kävisikin samalla tavalla on ollut vahvasti ajatuksissani. Entä jos kuvan piirtyessä näyttöön sikiön raajat ovatkin suorassa eikä sydän lyö.

Näyttö suljettaisiin. Sitten jäisi vain tyhjää.

Toiveet ja odotukset eivät täyttyisi ja joutuisin todella tsemppaamaan itseäni asian käsittelyssä.

Minulla on menneisyydessäni myös raskaus joka päättyi virallisesti keskeytykseksi. Oikeastaan mikään ei mennyt kuten olisi pitänyt. Vuotoa oli runsaasti ja kohdussa havaittiin ”jotain” ylimääräistä. Asiat eivät olleet oikeissa paikoissa. Sain lääkäriltä suosituksen keskeyttää. Joko keskeyttäisin itse tai raskaus tulisi menemään kesken pidemmillä viikoilla. Tämä tilanne päätyi kaavintaan ja muistot ovat lähinnä järkytys. Miten minulle kävi näin?!

Seuraavan vuoden ajan kuljin sairaalassa ihmeteltävänä eri spesialisteilla, sillä raskauden alkaessa kohtuun oli syntynyt epänormaaleja verisuoniyhteyksiä, jotka ajoittain alkoivat vuotaa. Aluksi kohdussani oli verisuonista koostuva nyrkin kokoinen möhkäle. Näitä verisuoniyhteyksiä sitten tukittiin, jotta osa suonista kuihtuisi pois.

Olin toivonut toista lasta, ja eräs naislääkäri tuhahtikin asiasta mainitessani että ei tässä mitään kohtuja pelastella jos tulee ongelmia. Toinen (mieslääkäri) taas kertoi erilaisista suunnitelmista mitä asialle oli tehtävissä. Tänä päivänä kohtuni tilanne on normaali ja kuten viimeisellä tapaamisellamme tämä mieslääkäri totesikin ettei uskoisin minulla olleen moisia haasteita kohdun kanssa jos ei olisi itse nähnyt.

Erilaisista kohtaamisista terveydenhuollossa olen oppinut sen että lääkärit ovat vain ihmisiä. He tekevät virheitä eivätkä tiedä kaikkea.

Olen pidemmän aikaa uskonut elämässäni siihen että ”Asiat järjestyvät, juuri niin kuin niiden kuuluukin järjestyä.” Myös yksi tunnuslauseistani ”kaikella on tarkoituksensa” tarkoittaa minulle sitä että asioiden kuuluu mennä tietyllä tavalla. Syyt ilmenevät minulle itselleni kuitenkin vasta myöhemmin. Tämän olen todennut myös liittyen ikäviin elämäntilanteisiin.

Sen ettei esikoisella ole kaksosta olen liittänyt ajatuksissani käsitykseen silloisesta jaksamisestani. Olisinko todella jaksanut ja ollut valmis yksin niin suureen vastuuseen. Näin myöhemmin asiaa taaksepäin katsoessani totean, etten olisi ollut.

Toinen koettelemus on antanut perspektiiviä siihen etteivät perhe ja lapset ole itsestäänselvyys.

Entä tämä hetki?

Olenko valmis kolmen lapsen äidiksi ja voiko pikkukolmonen tuoda mukanaan sellaisia paineita joita en jaksaisikaan kantaa? Voiko maailman epävakaa tilanne muuttaa meidän arkemme sellaiseksi ettei tänne kannata yhtään lasta enää tehdä?  Myös epävarmuus miehen ajatuksista nostaa päätään.

Pahinta näissä ajatuksissa on se että ne odottavat ja odottavat, pyörivät ja pyörivät, niin kauan että on ensimmäisen ultran aika. Tätä saan odottaa vielä parisen viikkoa, raskausviikolle 13.

Tämä postaus poikkeaa aiemmista, sillä se on todella henkilökohtainen. Toisinaan asioiden pohtiminen ja läpikäyminen kirjoittamalla selkeyttää myös omia ajatuksia.

Positiivisin mielin kuitenkin mennään kohti raskausviikkoa 13 ja ensimmäistä ultraan, jolloin saan mielenrauhaa näihin aatoksiini.