Silläkin uhalla, että tämä ajatus saa kyökkipsykologit toden teolla havahtumaan horroksestaan, tuon julki ajatuksen, jota olen salaa aina vaalinut: perhesuhteissa on mielestäni todella usein jotakin myrkyllistä ja rikkinäistä. Se, ettei mikään ole täydellistä, eivät myöskään ihmissuhteet, ei toki ole kummempi uutinen. Mielestäni perhesuhteissa on kuitenkin surullisen usein jotakin vinksallaan enemmän kuin vain epätäydellisyyden verran. Tämä koskee myös ns. normaaleja perheitä, ei ainoastaan niitä, joita jokin salattu myrkyllinen pohjavirtaus kuten jonkun perheenjäsenen päihdeongelma vetää pois kurssiltaan.

Yllä kuvattu ajatus on toki aika synkkä, eikä synkkyys edes siihen lopu, koska ihmissuhteiden varjopuolet eivät rajoitu perhesuhteisiin. Missä tahansa, missä ihmisten välistä suhteiden muodostusta tapahtuu, se voi sisältää myös haavoittavia elementtejä. Puhutaan sitten työ- tai harrastusporukoista, kaveripiireistä tai rakkauden ja deittailun pelikentästä.

Yksi tapa saada kiinni siitä, mitä tarkoitan, on miettiä, mitä rooleja itsellä on erilaisissa ihmissuhteissa ollut: lapsuudenperheessä, itse perustetussa perheessä, työyhteisössä, kaverien kesken… Sitten voi kysyä itseltään, onko niihin rooleihin aina ollut tyytyväinen ja ovatko ne olleet reiluja. Jos uskoo kykenevänsä asettumaan muiden asemaan, voi miettiä vielä muidenkin asianosaisten rooleja ja sitä, miten he ovat mahtaneet ne kokea.

Erilaisista ihmissuhteista löytyy usein vastuunkantajaa ja vastuunpakoilijaa, syntipukkia, mustaa lammasta, syrjään jäänyttä, muita hauskuuttavaa pelleä, johtohahmoa, suurta suosikkia… Mikään rooleista ei välttämättä ole päältäpäin katsottuna itsestään selvä eikä rooli aina toteudu tavanomaisella tavalla. Esimerkiksi syntipukin rooliin joutunutta ei aina suoranaisesti osoiteta sormella ja syytellä. Syntipukin rooli voi käydä ilmi siinä, että kun jokin huonosti, syntipukki tuntee sen nahoissaan – ikään kuin muiden huono fiilis olisi pohjimmiltaan aina hänen syytään. Pellekään ei aina ole se peruskoulusta monille tuttu koko luokan hauskuuttaja, joka kirjaimellisesti pelleilee päivät pitkät. Hän voi sen sijaan olla varsin aikuismainen ja melko hienovarainenkin hahmo, jolla kuitenkin on tapana käsitellä omia ja muiden tunteita huumorin keinoin.

Kuinka usein pellen naamion takaa löytyykään tosi surullinen tyyppi? Tai kuinka usein vastuunkantaja on niin kurkkuaan myöten täynnä vastuun kantamista, että hän on hyvin lähellä lipsahtaa marttyyrin rooliin? Kaikkein pahimmassa tapauksessa rooli on kuin painava kahle, joka vetää kohti pohjaa ja uhkaa koko elämää.

Silloinkin, kun ihminen viihtyy nahoissaan ja siinä roolissa, joka hänellä tietyssä yhteisössä on, mielessä asuu usein kaipuu siihen, että voisi joskus tulla kohdatuksi jotenkin toisin. Ehkä sitä on kuin teatteriseurueen hahmo, joka miettii, että vaikka esitän tätä roolia hyvin ja osaan vuorosanat ulkoa, voisin joskus kokeilla jotakin muutakin.

Harvat asiat tekevät niin surulliseksi kuin aikuiset ihmiset, joita edelleen kahlitsee rooli, joka heillä on lapsuudenperheessään ollut. Useinhan kyse on itse asiassa siitä, että he ovat edelleen siinä samassa roolissa vahvasti sisällä. Lapsuudessaan syntipukiksi päätynyt voi olla perheen syntipukki edelleen viisikymppisenä. Sivuun sysitty rakkauden kerjäläinen voi katsoa edelleen äitiään viisivuotiaan katseella, joka anoo rakkautta ja hyväksyntää.

Näillä ihmisille minun tekisi mieli sanoa: rakas ystävä, päästä irti! Jos perheesi on useamman vuosikymmenen kohdellut sinua tietyllä tavalla ja se tapa haavoittaa sinua, ei ole syytä uskoa, että se muuttuisi. Jos vanhempasi ei vanhuuden päiviinsä mennessä ole vielä osoittanut sinulle rakkautta ja arvostusta, on äärettömän epätodennäköistä, että niin tulevaisuudessakaan tapahtuisi. Usein ainoa keino päästä irti niistä sivu- ja pahiksen rooleista, joihin sinua sysitään, on poistua kyseiseltä näyttämöltä. Se voi sattua, mutta usein jääminen sattuu vielä enemmän.

Monikaan aforismi ei ole jysähtänyt tajuntaani yhtä kovaa kuin tämä:

Go where you are celebrated, not where you are tolerated. – Paul F. Davis

On vaikea uskoa, että kenenkään elämä muovautuisi parempaan suuntaan, jos hän on osa yhteisöä, jossa hän kokee jatkuvasti, että häntä juuri ja juuri siedetään. Harvan luonnetta ja käytöstä tuollainen asetelma myöskään muovaa parempaan suuntaan. Helposti ihminen alkaa muuttua juuri niin ikäväksi, jona muut hänet kohtaavat ja häntä kohtelevat. Elämä voi muuttua aivan toisenlaiseksi ja itse voi puhjeta kukkaan, kun etsii itselleen sen yhteisön, jossa huoneeseen tullessaan kohtaa muiden ilahtuneet kasvot – ei pois käännettyjä katseita ja tympääntyneitä huokauksia.

On oikeastaan hyvin turhauttavaa, kuinka vaikeaa tietystä roolista sen jälkeen, kun sen on kerran omaksunut tai joutunut ottamaan omakseen, on päästä pois. Tiedän jonkin verran henkilöitä, jotka ovat jossakin porukassa hyvin ikävässä roolissa. Vaikka olen joskus yrittänyt mielessäni ratkaista sitä yhtälöä, että miten he voisivat kohentaa asemiaan, harvoin pystyn näkemään muuta ratkaisua kuin sen, että he kerta kaikkiaan vaihtavat maisemaa ja etsivät ne ihmiset, joiden silmissä he ovat arvostettuja.

Aina ei sentään tarvitse polttaa kaikkia siltoja ja katkoa ihmissuhteita kokonaan. Olen huomannut, että joskus ihmissuhde tervehtyy ja roolit muuttuvat, kun suhteessa tapahtuu jokin iso ja olennainen muutos. Tästä on monelle – myös minulle – tuttu esimerkki se, että joskus vanhempien ja lasten välit paranevat, kun lapset kasvavat aikuisiksi, muuttavat pois kotoa ja itsenäistyvät. Joissakin tapauksessa se on muutos, joka korjaa hyvinkin suuria ongelmia.

Mikään ei muutu, jos mitään ei muuta.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, että me uskomme joskus liikaakin keskustelun voimaan. Jos samasta asiasta on jauhettu jo lukemattomia kertoja, on enemmän kuin paikallaan uskoa, ettei asia pelkillä puheilla tule muuksi muuttumaan. Silloin on vain koetettava hyväksyä, että jos kyseisen ihmissuhteen dynamiikka ylipäätään voi muuttua parempaan suuntaan, se luultavasti edellyttää sellaista muutosta, joka järisyttää suhteen perustaa paljon syvemmältä kuin pelkkä keskustelu voi tehdä.

MUUTOS isoilla kirjaimilla ei ole sitä, että sanotaan toiselle niin tai näin tai viilataan hiukan omaa suhtautumista. Se on jotakin sellaista, mitä ei kerta kaikkiaan ole kenenkään mahdollista jättää huomiotta. Tiedän tapauksen, jossa omassa perheessään jatkuvan vähättelyn kohteena oleva vanhempi muutti pois kotoa. Silloin se olisi mielestäni aika jyrkkä ja kauhistuttavakin ratkaisu, jälkeenpäin ajatellen ehkä ainoa mahdollinen.

Yksi tärkeä oivallus ihmissuhteiden dynamiikasta on tämä: sillä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä, ei välttämättä ole merkitystä. On helppo juuttua kiinni siihen ajatukseen, että koska minua on kohdeltu väärin, sen on pakko muuttua. Tai koska minulla on täysi oikeus odottaa tietynlaista käytöstä, täytyyhän minun sitä saada. Kumpikaan ei valitettavasti ole totta. Kyse ei edes ole siitä, että kokemus oikeasta ja väärästä on toisinaan subjektiivinen. Kyse on myös siitä, ettei ole olemassa mitään tahoa tai voimaa, joka varmistaisi, että jokainen saa ihmissuhteessa sen, mikä hänelle kuuluu. Suhteissa ei ole sisäänrakennettuna oikeudenmukaisuuden puntaria. On täysin mahdollista, että niissä oleva vinouma jatkuu vuosikymmenet eikä korjaudu koskaan.

Voin myöntää, että minulle tämä on ollut vaikea läksy oppia. Olen viime aikoina joutunut eräässä ihmissuhteessa vihdoin ymmärtämään, että siinä oleva epäoikeudenmukaisuus on hyvinkin saattanut tulla jäädäkseen; ettei sillä ole välttämättä mitään merkitystä, mitä itse täysin oikeutetusti odotan ja toivon. Tämän asian oivaltaminen on ollut todella kivuliasta, mutta samalla olen löytänyt oivalluksesta tiettyä rauhaa. Valheessa eläminen ei koskaan ole ollut minun juttuni, joten tosiasioiden kohtaaminen on tietyllä tavalla aina helpottavaa. Lisäksi siinä vapautuu turhasta taistelusta, kun ymmärtää, että jokin asia voi olla täysin omien vaikutusmahdollisuuksien ulottumattomissa, vaikka se olisi kuinka väärin.

Ihmissuhteet ja niihin liittyvät lukemattomat koukut ja kiemurat saattavat hyvinkin olla maailman vaikein asia. Samalla, kun ne voivat olla hyvinvointimme suurin uhka, ne voivat olla myös parasta ja tärkeintä, mitä meillä koskaan on.

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuvat Stefan Keller/CC0/Pixabay (ylempi) ja PublicDomainPictures/CC0/Pixabay (alempi)