Kun mielen mannerlaatat liikkuvat
En ole mieleltäni kovin mukautuva tai nopeasti uudistuva ihminen. Tavallaan olisi mukavaa voida kertoa, että on mieleltään joustava ja aina avoin kaikelle uudelle. Se ei kuitenkaan minun kohdallani olisi totta. Kun mielessäni on tietty maisema ja päässäni pyörivät tietyt kelat, se ei ole asiantila, joka muuttuisi kovin nopeasti tai usein.
Kyse ei toki ole pelkästään huonosta asiasta. Kun olen ylipäätään päätynyt näkemään asiat jollakin tavalla, siihen on perusteet ja sitä kautta ajatuksille on useimmiten vankka perusta. Tällöin on kaiketi ymmärrettävääkin, ettei se perusta vähästä heilahda. Ajatusten nopea uudistuminen ei ole pelkästään kehumisen arvoinen asia sikälikään, että kyse ei ole aina niinkään avomielisyydestä vaan joskus ajattelun pintapuolisuudesta. On helppo muuttaa mieltään ja olla aina uusissa ajatteluvirtauksissa mukana, elleivät ne edellisetkään ajatukset ole uponneet pintaa syvemmälle.
Tästä pienestä puolustuspuheenvuorosta huolimatta myönnän, että kyllä, onhan siinä huonot puolensa, jos omien ajattelutapojen kyseenalaistaminen tuntuu kivenlohkareiden siirtelyltä ja ajattelu kääntyy hitaasti ja kankeasti kuin valtamerilaiva.
Olen aiemmin kirjoittanut asiasta, jota kutsuin elämän perustunteeksi – tunnetilaksi, joka on alati läsnä kaikkien tilannesidonnaisten ja ohimenevien tunteiden alla. Tällöin kerroin myös siitä, kuinka oman elämäni perustunteen painotukset olivat siirtymässä suuttumuksesta kohti surumielisyyttä. Sillä tiellä ja siinä samassa perustunteessa olen edelleen.
Silti jokin on nytkin muuttumassa. Olen viimeisen vuoden aikana joutunut käymään läpi paljon hyväksyntää. ”Joutunut” siksi, ettei kyse ole ollut asioista, joita olisi ollut mitenkään helppo hyväksyä. Itserehellisyyden hengessä olen kuitenkin muistuttanut itseäni siitä, että minun on tunnistettava, että kyse on valinnoista. Joko teen jatkuvasti mieltäni apeuttaville asioille jotakin ja muutan elämääni perusteellisesti ja otan vastaan myös kaiken sen pahan ja huonon, mitä siitä seuraa, tai sitten minun on osattava myöntää itselleni, että tämän minä valitsin ja tällaista tämä nyt on.
Olen kallistunut jälkimmäiseen vaihtoehtoon, vaikka se onkin toden totta muistuttanut yhdestä elämän kivuliaimmasta perustotuudesta: vaikeat valinnat ovat vaikeita usein sen vuoksi, ettei valintaa tehdä hyvän ja huonon vaan kahden huonon vaihtoehdon välillä.
Vaikka se hyväksyntä, jota olen käynyt läpi, ei olekaan ollut riemukasta, onhan siinä ollut tiettyä rauhaa – kuten tosiasioiden hyväksymisessä useimmiten on. Kyse ei ole myöskään ollut pelkästään siitä, että olen onnistunut siirtelemään mieleni mannerlaattoja, vaan olen muuttanut myös käytöstäni ja toimintatapojani.
Varmasti useimmille minut tunteville henkilöille muutos ei näyttäydy lainkaan, eikä sen tarvitsekaan. Riippumatta siitä, onko muutos ulospäin näyttävä tai edes näkyvä, olen onnistunut löytämään rauhaa paitsi hyväksynnästä myös hiljaisuudesta.
Mitä sitten tarkoitan hiljaisuudella? En tarkoita, että olisin ryhtynyt tuppisuuksi tai ottanut käyttöön jotakin toksisia mykkäkouluja. Tarkoitan, että olen – vihdoin, taivaan kiitos – ymmärtänyt, että jos minun ympärilläni paetaan omaan itseen ja hiljaisuuteen, ei minun aina tarvitse kannatella tilanteita muiden puolesta.
Minulle on aiemmin ollut todella vaikea valita vaikenemista, jos on ilmiselvää, että käsillä on tilanne, jota täytyisi selvittää ja josta täytyisi keskustella. Olen tunnistanut asioiden maton alle lakaisemisen vahingollisuuden, ja se on vaatinut minulta toimintaa. Nyttemmin olen ymmärtänyt, ettei minun tarvitse jahdata keskustelua eikä yhteyttä toiseen ihmiseen. Kukaan ei voi keskustella yksinään. Jos toinen valitsee toistuvasti vaikenemisen, se ei velvoita minua epätoivoisiin yrityksiin pitää yhteyttä yllä ja viedä asioita eteenpäin. Myös minä voin valita hiljaisuuden ja oman turvani.
Minulle keskusteleminen on luontevampaa kuin vaikeneminen, erityisesti silloin, kun keskustelulle on selvä tarve. Olen silti jo vuosia sitten käsittänyt, ettei keskustelu todellakaan aina johda mihinkään. Vaikka olen käsittänyt tämän, ilmeisesti alan vasta nyt sisäistää, mitä se todella tarkoittaa ja miten voin antaa sen vaikuttaa myös omiin valintoihini.
Kaikkein vaikeinta on tietysti hyväksyä vaikenemisesta aiheutuva vahinko. Enhän minä pelkästä puhumisen ilosta ole pitänyt tiettyjä asioita tapetilla vaan olen raahannut niitä keskusteluissa mukana siksi, että ne ovat aidosti tarvinneet käsittelyä ja usein ihan käytännön toimia.
Kun tarpeelliset toimet jäävät tekevät, siitä on haittaa. Olen – tähän mennessä vain kuvainnollisesti – saanut hengitellä paperipussiin, kun olen koettanut hyväksyä sen. Olen vähitellen koettanut sisäistää sen vaikean asian, ettei aiheutuva vahinko ole minun vikani eikä minun vastuullani. Että minä en yksin voi keskustella mistään enkä yksin hoitaa asioita, jotka eivät kuulu minun hoidettavikseni lainkaan tai eivät ainakaan pelkästään.
Kenties olisikin osuvampaa sanoa, etten ole valinnut niinkään hiljaisuutta vaan olen pikkuhiljaa alkanut valita ylivastuullisuudesta luopumisen. Ehkä syvimmällä tasolla kyse on juuri siitä.
Ei muuten ole helppoa, ei lainkaan, mutta sitä kaikkein tärkeimmät opit kai harvoin ovat.
Lämpimin terveisin
Rouva R
P.S. Blogia voi seurata myös Facebookissa tai Blogit.fi-sivustolla.
Kuva Jakub Kopczynski/CC0/Pixabay
