Yksityisautoilu on vapautta
Olen asunut julkisen liikenteen osalta kolmenlaisissa olosuhteissa Suomessa.
Yhdessä tapauksessa asuin isossa kaupungissa, jossa oli erittäin hyvä ja toimiva joukkoliikenne. Sen kun vain meni pysäkille seisomaan, niin bussi ilmestyi kyllä kohtuullisessa ajassa paikalle. Hyvin myöhään illalla tai juhlapyhinä oli ehkä syytä katsoa ennalta aikataulua.
Toisessa tapauksessa asuin keskisuuressa kaupungissa, jossa joukkoliikennettä ainakin noin teoriassa oli. Mahdollisuudet päästä kaupunkiin ja sieltä pois olivat jopa hyvät, mutta kaupungin sisällä joukkoliikenteen käyttö vaati suunnittelua. Lisäksi joukkoliikenne keskittyi tiettyihin kellonaikoihin.
Kolmannessa tapauksessa asuin maaseutukunnassa, jossa kunnan sisäistä joukkoliikennettä ei edes teoriassa ollut. Koulukyydit toki kulkivat, jos ne haluaa joukkoliikenteeksi laskea. Kunnan pinta-alan huomioiden oli mahdollista asua kunnan alueella niin, että lähin kauppa oli usean kymmenen kilometrin päässä. Mainittakoon vielä, ettei kyseinen kunnan sijainti edes ole mitenkään erityisen syrjäiseksi mielletty, ei siis mikään ”Kainuun korpi”.
Nämä kolme erilaista todellisuutta kokeneena olen huomannut, että yksityisautoilun merkitys ja auton omistamisen tärkeys oli näissä tapauksissa täysin erilainen.
Etenkin suurimmassa kaupungissa auton omistaminen olisi voinut tuntua jopa hankalalta. Missä sitä säilyttää? Paljonko autopaikka maksaa? Kun autolla lähtee keskustaan, mihin sen saa pysäköityä? Kun pyörii auton kanssa parkkihalleissa, säästääkö siinä yhtään aikaa tai hermoja verrattuna siihen, että olisi vain hypännyt bussiin?
Toki tämä kokemus riippuu myös elämäntilanteesta. Jos esimerkiksi työpaikka sijaitsee julkisen liikenteen reitteihin nähden hankalasti ja työmatkoihin menee näin suhteettoman paljon aikaa, auton omistaminen voi tuntua suuressakin kaupungissa tarpeelliselta. Jos on mahdollisesti vielä lapsia, joiden päiväkoti on eri suunnassa kuin oma työpaikka, elämä voi hyvästä julkisesta liikenteestä huolimatta olla hankalaa ilman omaa autoa.
Toisessa ääripäässä eli pienimässä mainitsemassani asuinpaikassa auton tarpeellisuus taas ei ollut juurikaan kiinni elämäntilanteesta tai mistään muustakaan vaan asian voi tiivistää lyhyesti: auto tarvittiin ehdottomasti, ainakin kirkonkylän ulkopuolella. Toki rehellisyyden nimissä autottomiakin kunnasta varmasti löytyi, esimerkiksi vanhuksia, joilla ei terveydentilan vuoksi enää ollut ajokorttia. He olivat kuitenkin henkilöitä, joiden elämänpiiri oli muutenkin jo hyvin suppea. Lisäksi moni heistä käytännössä tarvitsi autoilevien sukulaisten tukea ja apua. Ns. normaali aikuisen elämä, joka sisältää edes jonkinlaisen määrän aktiivisuutta, olisi autottomana ollut mahdotonta tai lähes mahdotonta.
Nämä erilaiset asuinympäristöt kokeneena ihmettelen välillä syvästi yksityisautoilusta käytävää keskustelua. Jos ihan suoraan sanon, usein keskustelussa ilmenevä kapeakatseisuus jopa suututtaa, ainakin jos puheenvuoroa käyttää joku, jolta voisi odottaa asiaan perehtymistä (esim. poliitikko).
Jotkut puheenvuorot on ollut pakko tulkita niin, että puhujalta yksinkertaisesti puuttuu käsiteltävän asian osalta elämänkokemusta. On nähty vain yhdenlainen todellisuus ja kuvitellaan sen koskevan kaikkia. Mitenkään muuten on vaikea tulkita esimerkiksi puheenvuoroja, joissa yksityisautoilua käsitellään puhtaasti valintana – siis sellaisena juttuna, että jos vähän viitsii reipastua ja nähdä vaivaa, niin vaihtoehto löytyy kyllä!
Aivan kuin ajateltaisiin, että yksityisautoilija on sellainen, joka ajelee autolla samaa reittiä kotinsa ohi menevän bussin kanssa muttei vain viitsi ottaa bussipysäkille kymmentä lisäaskelta tai odottaa bussia viittä minuuttia. Joissakin tapauksissa näin kenties onkin, mutta koko totuus tämä ei ole, ei likikään. Siksi on suorastaan hävytöntä epärehellisyyttä puhua esimerkiksi yksityisautoilua vaikeuttavista poliittisista päätöksistä siihen sävyyn, kuin niissä olisi kyse siitä, että lempeästi tuupitaan kohti parempia valintoja. Todellisuudessa yksityisautoilua hankaloittamalla kurjistetaan monen sellaisen ihmisen elämää, joille yksityisautoilu ei vaihtoehto vaan välttämättömyys.
Tästä Apu-lehden verkkoartikkelista voi lukea, mitä ajatuksia autoiluunkin kipeästi osunut hintojen kallistuminen on herättänyt. Esimerkiksi Jussi kertoo kokemuksistaan näin:
− Töihin pitää päästä ja polttoaineet vievät ison osan palkoista. Ostovoiman heikkeneminen tarkoittaa, että ensin tankataan auto, sitten haetaan ruokatarvikkeet mistä halvimmalla saadaan.
Johannan perheessä puolestaan liikkumisen kalleus on vaikuttanut seuraavasti:
− Autolla ajetaan vain välttämättömät matkat. Esimerkiksi perheen nuoren harrastus loppui, koska ei ole varaa ajaa harjoituksiin toiselle paikkakunnalle
Nämä ovat toki yksittäisten henkilöiden kokemuksia, ja joku voisi sanoa, että ainahan jollakin menee huonosti. Tässä tilanteessa pitää kuitenkin muistaa, että tällaisia kokemuksia alkaa olla yhä useammassa suomalaiskodissa.
Juuri yksityisautoilun välttämättömyys monien elämässä on yksi suurimmista syistä siihen, että minäkin, joka kannatan suuresti kohtuullisuutta ja elämän kohtuullistamista, seison täysin yksityisautoilun takana. Yksityisautoilu ei ole luksusta, ei kerskakulutusta, ei ylimääräistä ja turhaa, vaan monelta kannalta ja monen elämässä täysin välttämätöntä. Sen vuoksi sitä tulisi myös poliittisissa päätöksissä käsitellä juuri sellaisena: välttämättömyytenä.
Yksityisautoilun pelastusköydeksi on monelta taholta koetettu heittää sähköautoilua. Tämä on kuitenkin varsin eriarvoistava ja epäluotettava pelastusköysi. Nimittäin aina, kun puhutaan sähköautoista, tulee muistaa tietyt tosiasiat: suomalaisen henkilöauton keski-ikä on lähes 13 vuotta ja keskihinta alle 7 000 euroa (lähde: Autoalan Tiedotuskeskus). Kun autokanta on tällainen, jo pelkän aikuisen elämänkokemuksen pitäisi riittää sen ymmärtämiseen, kuinka realistinen vaihtoehto sähköautoihin siirtyminen on suurelle osalle autoilijoista.
Yksityisautoilu liittyy kiinteästi moneen sellaiseen vapauteen, joita voidaan pitää hyvinvointiyhteiskunnan tunnusmerkkeinä: Vapauteen valita asuinpaikkansa. Vapauteen käydä töissä. Vapauteen huolehtia itsestään ja perheestään. Liikkumisen vapauteen.
Meille ihmisille on valitettavankin tyypillistä, että jos emme omassa elämänpiirissämme jotakin tarvitse tai kenties pysty saavuttamaan, tästä helposti seuraa, että sama asia haluttaisiin kieltää muiltakin. ”Jos en minä, miksi sitten muutkaan” on ajatusketju, joka helposti nytkähtää liikkeelle.
Tästä syystä muistutankin siitä, ettei yksityisautoilu ole tärkeää ainoastaan niille, jotka yksityisautoilevat. Vaikka asuisit suuressa kaupungissa eikä sinulla olisi autoa eikä ehkä ajokorttiakaan eikä aikomusta hankkia niitä, usko pois: se hyödyttää sinua, että monilla muilla on auto ja realistinen mahdollisuus pitää sellaista.
Mietitäänpä vaikka sellaista asiaa kuin asumisen keskittymistä tietyille alueille ja asuntojen hintakehitystä näissä. Jo nyt on hyvin nähtävillä, että kun suuri osa ihmisistä haluaa pakkautua varsin pienelle alueelle, tämä johtaa siihen, että asuntojen hinnat karkaavat pilviin, monen ns. tavallisen palkansaajan ulottumattomiin. Toivotko tällaisen kehityksen kiihtymistä? Vai hyödyttääkö se sittenkin myös suurten kaupunkien autottomia asukkaita, että Suomessa ainakin toistaiseksi on realistisesti mahdollista asua myös alueilla, joissa julkista liikennettä ei ole?
Se, onko harvaan asutuilla alueilla mahdollista asua, elää ja liikkua, liittyy myös koko maan asuttuna pitämiseen. Se puolestaan on tärkeä turvallisuuspoliittinen sekä huoltovarmuuskysymys. Tämä tosin tuntuu monien mielestä olevan se kaikkein tylsin näkökohta, vaikka on kenties myös tärkein…
Palatakseni hiukan lähemmäs jokaisen arkea kehottaisin miettimään seuraavaa: Jos olet autoton ja ehkä myös ajattelet, ettei yksityisautoilun rokottaminen niin haittaa, kun on tämä ilmastonmuutos ja kaikkea, niin vastaapa käsi sydämellä: Montako kertaa elämässäsi olet tarvinnut autoilevaa sukulaista, ystävää tai tuttavaa? Auttamaan muutossa? Kuljettamaan huonekaluja? Hakemaan sinut viihteeltä? Havaintojeni mukaan on hyvin tavallista, että autotonkin elämä rakentuu sen varaan, että autoilevia läheisiä riittää. Jos rehellisesti asiaa miettiessäsi huomaat, että tämä koskee myös sinua, muistathan ottaa sen huomioon myös yksityisautoilua koskevissa mielipiteissäsi.
Palaan teesiini siitä, että yksityisautoilu on vapautta. Se on vapautta asua ja tehdä työtä. Se on vapautta viedä lapset harrastuksiin ja mummi lääkäriin. Se on juuri sellaista vapautta, jota pinta-alaltaan suuri, harvaan asuttu maamme tarvitsee pysyäkseen hyvänä paikkana elää.
Lämpimin terveisin
Rouva R
P.S. Olen jo aiemmin kirjoittanut yksityisautoilusta tässä postauksessani.
Kuvat Pexels/CC0/Pixabay (ylempi) ja Mikes-Photography/CC0/Pixabay