Ilmastonmuutoskeskustelun kolme kompastuskiveä

Olen vältellyt ilmastonmuutoksesta kirjoittamista. Olen vältellyt sitä siksi, että siitähän kirjoittavat kaikki. Ei uutispäivää ilman ilmastonmuutosta, ja jotenkin kummasti se livahtaa niin mainontaan kuin yksityishenkilöiden somepäivityksiinkin. Olen ajatellut, että jos ilmastonmuutos hiipii kaikkeen aamiaispöydästä aina harrastuksiin asti, minun korttani ei siihen kekoon kaivata; etten halua kasvattaa sitä kekoa yhtään suuremmaksi.

En sitten kuitenkaan malta pitää sormiani irti tästä aiheesta. Ilmastonmuutoskeskustelussa on minun nähdäkseni tiettyjä niin silmiinpistäviä älyttömyyksiä, etten voi pitää suutani kiinni. Käsittelen tässä kolmea asiaa, joissa ilmastonmuutoskeskustelu kompuroi mielestäni sivuraiteille, mutta toki niitä kompurointeja voi löytää vaikka kolmekymmentä. Paneudun kuitenkin asioihin, jotka tökkäävät omaan silmääni kaikkein kipeimmin.

 

Kompastuskivi 1: Ei tuoteta ruokaa vaan krääsää!

Yksi perustavimmista virheistä, joka ilmastonmuutoskeskusteluissa tehdään, on pelkkä lukujen tuijottaminen: mikä vaikuttaa ilmastonmuutoksen ja kuinka paljon; mistä ne kasvihuonepäästöt tulevat. Ja mitä vikaa tässä sitten on? Se vika, että tärkein kysymys jää kysymättä: mitkä ilmastoa kuormittavat päästöt ovat välttämättömiä ja mitkä pohjimmiltaan tyystin turhia?

On pidemmän päälle hyödytöntä osoitella, että tuolta ja tuolta tulee niin ja näin paljon päästöjä, jos nämä päästöt ovat välttämättömiä. Vaikka päästöjä voidaan ehkä johonkin rajaan asti vähentää, päästöt eivät katoa niistä toiminnoista, joita ei voida lopettaa.

Kysymys kuuluu, pystyykö joku kuvittelemaan jotakin elämän kannalta välttämättömämpää kuin syöminen? Entä vieläkö nykyihminen pystyy ymmärtämään, mistä ruoka tulee, ennen kuin se päätyy kaupan hyllylle?

Ruoka tulee pitkälti maataloudesta; maatalous on ruoan tuottamista ihmisille. Tämä on niin ilmeinen itsestäänselvyys, että sen sanominen ääneen voisi tuntua typerältä – muttei tunnu, koska se on asia, jota kaikki eivät selvästikään ymmärrä.

Keskustelu saa jopa poliitikkojen suulla välillä tragikoomisia piirteitä, kun maataloudesta puhutaan, ikään kuin maanviljelijät pahuuttaan ajelisivat pelloillaan saastuttamassa – eivätkä tuottaisi ruokaa meille jokaiselle, jonka tarvitsee syödä elääkseen.

Mutta eikö maatalouden päästöjä ja ilmastokuormitusta voitaisi sitten vähentää? Varmastikin voitaisiin, mutta se vaatii tahtoa ja toimia, jollaisiksi ei riitä maanviljelijöiden kepittäminen. Kuten jokaisen asiaa vähänkin seuranneen pitäisi tietää, maataloudessa on ollut menossa vuosikausien talousahdinko, joka jättää hyvin vähän liikkumavaraa. Muutos vaatii lähes aina investointeja, eikä viljelijä voi investoida, jos hänellä on hädin tuskin varaa edes tuotantopanoksiin. Tämän muuttaminen vaatisi todellakin paljon tahtoa ja isoja toimia, joilla luotaisiin edellytykset sille, että maataloudessa pystyttäisiin toteuttamaan edes osittain muutokset, joita siltä ollaan vaatimassa.

Lopultakaan ei ole realistista ajatella, että ruoka syntyisi tulevaisuudessakaan päästöttä. Ruoantuotanto oman maamme miljoonille (ja koko maailman laajuudessa miljardeille) ihmisille tulee jatkossakin olemaan valtava ponnistus ja iso päästöjen lähde, niin Suomessa kuin muuallakin. Jos sen haluaa muuksi muuttaa, joutuu kenties keksimään, miten ihmiset pärjäisivät syömättä.

Tästä päästään siihen, että jos syöminen ja ruoantuotanto on äärimmäinen välttämättömyys, niin mikä sitten ei ole? Kulutus, ei ainakaan länsimaisena kerskakulutuksena.

Millaiset määrät tavaraa ostetaan pohjimmiltaan täysin turhaan – eli niin, ettei sille ole olemassa läheskään välttämätöntä tarvetta vaan se tyydyttää ainoastaan hetkellistä mielitekoa tai vaihtelun halua? Tämä täysin turha tavara on jossakin täytynyt tuottaa, ilmastoa kuormittaen. Se on myös täytynyt siirtää paikkaan, jossa se on kuluttajien saatavilla – taas kerran ilmastoa kuormittaen. Ja usein kyseinen tavara kuormittaa ilmastoa vielä kerran silloin, kun siitä halutaan päästä eroon.

Kaiken tämän keskellä moni kuluttaja pystyy suhtautumaan asiaan niin huolettomasti, että ostopäätös ei edes tunnu päätökseltä ja ison osan ostamistaan tavaroista voi tyystin unohtaa.

Kun otetaan huomioon koko kuvion järjettömyys, on käsittämätöntä, ettei kyseinen ongelman torjumisella ole ilmastonmuutoskeskustelussa isompaa roolia. Kun esimerkiksi verotuksesta tuntuu löytyvän ties millaisia työkaluja valintojen ohjailuun, niin milloin on kerskakulutuksen torjunnan vuoro? Milloin sen kimppuun käydään päätöksenteossa sellaisella tarmolla, joka todella näkyy kulutusvalinnoissa?

Tällä hetkellähän kulutukseen liittyvät ilmastoteot näyttävät olevan lapsenkengissä. Kuluttajat pesevät omatuntoaan puhtaaksi ja hyveposeeraavat erilaisten ilmastoystävällisten tuotteiden kanssa, mikä riittämättömyydessään hipoo joskus naurettavuutta. Jos ostaa tarpeetonta tavaraa, pelastaako se kovinkaan paljon, ettei kyseinen tavara kuormita ilmastoa ihan niin paljon, kuin se voisi?

Ruoantuotannon kimppuun käydään kynnet esillä ja korostetaan, että nyt on kiire eikä mikään saa hidastaa muutosta. Kuluttamisen kentällä riittävä toimenpide vaikuttaa olevan se, että ilmoittaa hyveellisesti kuukauden kymmenennen kosmetiikkaostoksensa olevan ympäristöystävällinen ja pahvipakkauksessa.

Meneekös tämä nyt ihan oikein?

 

Kompastuskivi 2: Syö vaikka kuinka paljon, kunhan et lihaa

Nykyään voi julkisesti julistaa lihan syömisen olevan teko vailla moraalista oikeutusta – ja tehdä tämän vaikuttamatta poikkeuksellisen radikaalilta ajattelijalta. Toisin sanoen ajatus lihansyönnin pahuudesta ja hävettävyydestä on normalisoitunut. Vaikka lihansyönti on kaikkea muuta kuin harvinaista, ajatus siitä, että lihansyönnistä pitäisi pyrkiä eroon ja sitä pitäisi selitellä, on jo varsin yleinen.

Itse en purematta niele sitä, että olisi asiallista arvostella muiden ruokalautasen sisältöä. Ruokavalio vaikuttaa minusta yksityiseltä asialta, jota ei pitäisi joutua selittelemään. Kun otetaan huomioon, että liha on myös aivan luonnollinen osa ihmisen kaltaisen nisäkkään ruokavaliota, entistä kummallisemmalta tuntuu, että tämä nimenomainen osa olisi vapaata riistaa kaikelle arvostelulle.

Toisaalta voin kyllä myöntää, että on olemassa paljon näkökohtia sen puolesta, miksi muiden ruokavaliota pitäisi saada arvostella. Kuten itsekin totesin, maailmassa on paljon ihmisiä ja heidän ruokkimisensa on todella suuri asia. Siten se on myös hyvin vaikuttava asia, niin ilmastonmuutoksen kuin monen muunkin ilmiön kannalta.

Voisin siis periaatteessa itsekin kallistua sille kannalle, että ehkä ruokavalioiden arvostelu ja arvottaminen on sittenkin perusteltua. Minua kuitenkin häiritsee kaksinaismoralismi, jota asiassa harjoitetaan. Samalla kun sekasyöjän ruokavaliota voi käydä moittimassa vaikka päin naamaa, ei ole sopivaa edes yleisesti todeta, että myös ylensyönnin lopettaminen voisi olla melkoinen ilmastoteko.

Siinä se nyt kuitenkin tuli sanottua.

Länsimaissa ruoan osalta vallitsee yleisesti runsaus ja yltäkylläisyys. Hyvää syötävää on saatavilla yllin kyllin, ja tilanteesta osataan ottaa ilo irti. Mässäily ei ole harvojen etuoikeus tai edes jotakin, mikä on varattu juhlahetkiin, vaan se on monille arkipäivää.

Tässä yhteydessä ei voi olla mainitsematta, että ylipaino on suuri suomalainen ja myös yleislänsimainen ongelma. Ongelma on tietysti kansanterveydellinen, ja tämän lähes kaikki tietävät. Ilmastovaikutuksista on sen sijaan mielestäni oltu aika häveliäästi hiljaa – kenties liiankin häveliäästi. Onhan melko selvää, että jos suuri osa ihmisistä syö yli oman tarpeen, kyseisen ilmiön ilmastovaikutus ei ole ihan pieni. Se tarkoittaa valtavaa määrää sellaista tuotettua ruokaa, joka ei mene elämiseen tai edes hyvinvointiin vaan on silkkaa liikasyömistä.

THL:n sivuilta voi lukea lihavuuden yleisyydestä Suomessa. Poimittakoon esimerkkinä sellainen tieto, että yli 30-vuotiaista suomalaisista ylipainoisia on naisista 63 % ja miehistä 72 %. Toisin sanoen reilusti yli puolet yli 30-vuotiaista suomalaisista on ylipainoisia, miehistä lähes kolme neljästä. Nämä ovat valtavan suuria lukuja!

Yle kertoi vuonna 2014 uutisessaan, että maailmanlaajuisestikin tilanne ylipainon suhteen on hälyttävä: jo vuonna 2008 maailman aikuisväestöstä 35 % oli ylipainoisia. Jotta tämän faktan merkitys hahmottuisi paremmin, kannattaa pureskella asiaa, joka on ilmaistu jo uutisen otsikossa: WHO: Ylipaino surmaa jo enemmän kuin ruoan puute.

Jos ylensyömistä saataisiin vähennettyä, tämä olisi yksi niistä harvoista ilmastotoimista, jotka eivät ole ihmiseltä itseltään pois. Ylensyönnin lopettaminen ei vie mitään, vaan päinvastoin antaa lisää terveyttä ja hyvinvointia. Tässä mielessä se on jopa poikkeuksellinen ilmastoteko, koska useisiin muihin liittyy jopa suoranaista elintason tai elämänlaadun heikentymistä.

Vaikka ihmettelen kaksinaismoralismia, joka saa arvostelemaan ilmaston kannalta ruokalautasten sisältöä muttei syödyn ruoan määrää, en toivo, että ylensyönnistä aletaan puhua samalla hyökkäävyydellä, jolla osa puhuu lihansyönnistä. Enhän toivo lihansyönnistäkään puhuttavan niin! Toivon molempiin keskusteluihin ennen muuta rehellisyyttä ja kohtuullisuutta: Elämän ei tarvitse olla kuin yksi iso grillijuhla, jossa lihaa kuluu suuria määriä jokaisella lämpimällä aterialla. Kohtuutta kaivataan silti myös syömiseen ylipäätään. Eihän siinä ole mitään mieltä, jos syöminen on niin liiallista, että se on jo tuhoavaa – myös ihmistä itseään tuhoavaa.

 

Kompastuskivi 3: Älä aja töihin, lennä lomalle!

Yksityisautoilu on viime aikoina ollut tiukasti hampaissa ja rajun riepottelun kohteena. Yllätyin siitä, ettei edes korona-aika juuri hillinnyt tai hidastanut yksityisautoilun vaikeuttamiseen tähtääviä vaatimuksia. Näin olisi luullut käyvän, koska korona-aika jos mikä on osoittanut sen, että siinä on hyvät puolensa, jos on mahdollista liikkua muutenkin kuin julkisilla.

Tietyllä tavalla ymmärrän kyllä niitä argumentteja, jotka vastustavat yksityisautoilua ilmastonmuutoksen torjunnan nimissä. Mielestäni tämä on kuitenkin yksi niistä asioista, joissa alueellinen ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus unohdetaan kaikkein räikeimmin.

On yksiselitteisen valheellista keskustella yksityisautoilusta, ikään kuin sille aina olisi vaihtoehto; ikään kuin yksityisautoilu olisi vain se laiskin ja mukavuudenhaluisin valinta, josta on oikeutettua tuuppia kohti parempia valintoja. Mutta entä jos vaihtoehto yksityisautoilulle on 30 kilometrin kävely tai pyöräily lähimpään kauppaan? Tai työssäkäynti niin, että julkisilla työmatka kestää puolitoista tuntia per suunta ja molemmissa päissä saa bonukseksi kävellä pari kilsaa? Ovatko nämä ja lukemattomat muut samankaltaiset aitoja vaihtoehtoja?

Mietitäänpä hetki, mitä kaikkea yksityisautoilun kurittaminen vaikeuttaa: Se vaikeuttaa asumista suurten kasvukeskusten ulkopuolella. Se vaikeuttaa lukemattomien ihmisten työssäkäyntiä. Se vaikeuttaa monien mahdollisuuksia harrastaa ja ylläpitää sosiaalisia kontakteja, koskien myös lapsia, jotka etenkin haja-asutusalueilla ovat usein riippuvaisia autokyydeistä.

Ovatko nämä asioita, joiden vaikeuttaminen voidaan hyväksyä? Etenkin kun otetaan huomioon, että esimerkiksi työnsaanti ja työssäkäynti on harvempaan asutuilla seuduilla usein muutenkin vaikeampaa kuin muualla. Onko oikeudenmukaista, että lisäksi pyritään tekemään työmatkoista kestämättömän kalliita – kun ne jo valmiiksi voivat olla varsin hintavia?

Yksityisautoilun vaikeuttamiseen tähtäävät toimet lisäksi näyttävät suosivan tietynlaista yksityisautoilua, pääasiassa sähköautoilua. Tässäkin on maantieteelliseen oikeudenmukaisuuteen liittyviä haasteita, mutta ennen muuta tämä tarkoittaa, että yksityisautoilua sivaltava ruoska osuu kipeästi vähävaraisiin autoilijoihin. Suomessa on melko vanha autokanta, mikä kertoo muun muassa siitä, että meillä on paljon autoilijoita, jotka eivät voi marssia autoliikkeeseen ostamaan tietynlaisia autoa vain siksi, että joku jossakin on sanonut, että ilmaston vuoksi pitäisi. Ne, joilla on varaa käyttää (myös) autoiluun reippaasti rahaa, pystyvät mukautumaan autoilun vaikeuttamiseen paljon helpommin kuin ne, joilla ei rahaa liiemmin ole. Taas kerran, onko tämä oikeudenmukaista?

Tässäkin asiassa on nähtävillä melkoista kaksinaismoralismia. Nimittäin katsotaanpa toisenlaista liikkumista: matkustelua.

En väitä, ettei matkustelua olisi ilmastonmuutoksen nimissä kritisoitu. Onhan sitä! Etenkin lentomatkustamista on suomittu ihan kunnolla. Silti lopputulos on asennetasolla yllättävän laimea. Varmasti kaikkein tiukimmat ja puritaanisimmat ilmastonmuutoksen vastustajat paheksuvat matkustamista oikein tosissaan. Noin yleisesti asenneilmapiiri on kuitenkin edelleen sellainen, että matkustelua kehtaa (ainakin koronatilanteen aiheuttamaa kritiikkiä lukuun ottamatta) mainostaa ja kehua. Henkilö, joka kertoo matkustelleensa siellä ja täällä ja esittelee somessa hienoja lomakuvia toiselta puolelta maailmaa tai ainakin Eurooppaa, voi yhä vaikuttaa fiksulta, kiinnostavalta ihmiseltä, joka tekee hienoja ja vähän kadehdittavia juttuja. Matkustelusta voi edelleen häpeilemättä puhua elämän suurena intohimona.

Ja samaan aikaan tosiaankin mietitään, miten voitaisiin tehdä siitä mahdollisimman vaikeaa ja kallista ja lopulta ehkä kiellettyä, että pienituloinen Pentti Pohjois-Karjalassa ajaa töihin vanhalla diesel-autollaan. Toistan itseäni: siis kenen mielestä tämä on reilua?

Matkustelussa on tietysti paljon hyviä puolia, eihän se muuten niin suosittua olisikaan! Matkustelun tarjoamat elämykset ja kokemukset voivat olla upeita ja merkityksellisiä. Tästä huolimatta sellainen matkustelu, joka on lomamatkustelua, harrastamista ja huvittelua, ei tosiasiassa ole millään tavalla välttämätöntä. Kyllä senkin suitsimiseksi todennäköisesti keinot löytyisivät. Jos esim. lentomatkustelu verotettaisiin huomattavasti nykyistä kalliimmaksi, voi olettaa, että matkustelu vähenisi.

En sano tätä siksi, että olisin sitä mieltä, että kaikki tarpeeton hauska pitäisi kieltää. Pidän kuitenkin kohtuuttomana tilannetta, jossa ilmastoa kuormittavaan huvimatkusteluun suhtaudutaan yllättävän suvaitsevaisesti samalla, kun monissa keskusteluissa se kaikuu kuuroille korville, kun koetetaan kertoa yksityisautoilun olevan monille todellisuudessa välttämätöntä. Ei hauskuuden, helppouden ja huvin maksimoimiseksi vaan edes kohtuullisen elämänlaadun säilyttämiseksi.

Mikä kaiken tämän kompuroinnin perimmäinen syy oikeastaan on? Miksi ilmastonmuutoskeskustelussa suhteellisuuden ja kohtuullisuuden taju tuntuu usein loistavan  poissaolollaan?

Syinä ovat pitkälti hyvesignalointi, moraaliposeeraus (anteeksi, taidan toistella näitä termejä rasittavuuteen asti) sekä vimmainen tarve löytää syntipukki jostakin muualta ja jostakusta muusta. Syyttävä sormi huitoo herkästi siihen suuntaan, josta riittävän moni keskusteluun osallistuva katsoo olevansa itse tarpeeksi kaukana ja jonka syyttely sopii ajan henkeen.

Maataloutta vastaan hyökkääminen on helppo ymmärtää: todella monella ei ole nykyään asiaan mitään omakohtaista kosketusta, joten se ratkaisu, että nimetään ilmastonmuutoksen syntipukeiksi maajussit jossakin siellä maaseudun syövereissä, on suorastaan tervetullut! Sen sijaan kerskakuluttaminen liippaa liki lähes jokaista. Tuntuu siis todellakin paremmalta arvostella ruoantuotantoa ja sen päästöjä kuin pysähtyä ihmettelemään sitä krääsän määrää, jonka itse kukin kantaa kotiinsa.

Syödyn ruoan määrä puolestaan on arka aihe, koska se helposti kietoutuu ylipainoon. Se on myös taas kerran aihe, joka aiemmin esitettyjen lukujen valossa koskettaa todella suurta ihmisjoukkoa. Vaikka lihaa monien lautaselta löytyykin, on sittenkin helpompi sanoa, että pihvi lautasella on paha, kuin alkaa tarkemmin pohtia, kuinka kukkuraisia ne lautaset ovat ja kuinka suuri osa syömisestä on silkkaa mässäilyä. Jälkimmäinen pohdinta ei myöskään sovi ajan henkeen. Kehopositiivisuuden aikana on kyseenalaista erityisemmin tuoda julki mitään, minkä voitaisiin tulkita puuttuvan ihmisen ulkoiseen olemukseen.

Yksityisautoilun pahamaineisuus on vaikeampi selittää, kun otetaan huomioon yksityisautoilijoiden määrä. Joka ei muuten ole pieni! Tässä kuitenkin selittävänä tekijänä voidaan pitää sitä, millä maantieteellisillä alueilla kiihkeimmät vihreät aatteet kukoistavat – eivät niillä, joilla yksityisautoilun tarve on kaikkein kipein ja todellisin.

Kaiken kaikkiaan kun miettii ilmastonmuutoskeskusteluja ja niitä mekanismeja, jotka näyttävät määrittävän keskustelun painopisteen, koko keskustelu alkaa vaikuttaa melko viheliäiseltä. Joihinkin asioihin suhtaudutaan häveliäästi ja välttelevästi, toisissa sorrutaan lähes kiilusilmäiseen hyökkäävyyteen – ilman että tämä selittyy näiden asioiden painoarvolla.

Itse olen valmis kyseenalaistamaan sen, täytyykö ilmastonmuutos ylipäätään ottaa esiin joka julmetun asiassa ja välissä. Jos näin kuitenkin täytyy tehdä, eikö keskustelu voisi olla pikkiriikkisen rehellisempää ja oikeudenmukaisempaa? Niissäkin kohdin, kuin se osuu kipeästi sinuun ja minuun, meihin jokaiseen?

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat ghimma/CC0/Pixabay (ylin), Shuvro Saha/CC0/Pixabay (keskimmäinen) ja Uliana Pinto/CC0/Pixabay (alin)

puheenaiheet vastuullisuus uutiset-ja-yhteiskunta syvallista
Kommentit (1)
  1. Joulu – enemmän perinne- ja vähemmän kulutusjuhla – Sopivan tiukkaa elämää | Lily
    9.12.2021, 13:13

    […] edellisessä postauksessa kulutuksesta aika laajasti ja maailmaa syleilevästi. Nyt otan käsittelyyn ajankohtaisemman ja […]

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *