Ääriajattelu – ethän ole osa ongelmaa?
Yhteiskunnan polarisoitumisesta, radikalisoitumisesta ja ylipäätään ääriajattelusta ollaan huolissaan melkein joka suulla. Herää kysymys, miten jokin sellainen, mikä huolestuttaa melkein jokaista, voi saada niin paljon jalansijaa? Kysehän on kuitenkin ihmisten käytöksestä eli asiasta, joka on oman vaikutusvaltamme piirissä. Kuka täällä oikein ääriajattelee ja miksi, jos samalla melkein yksimielisesti olemme sitä mieltä, ettei ääriajattelu ole hyväksi?
Koen, että minulla on tähän eräänlainen vastaus. Nähdäkseni niitä prosesseja, joissa mielipiteet kärjistyvät ja ajattelu radikalisoituu, ymmärretään vain osittain. Tästä seuraa pahimmillaan se, että sama henkilö, joka on huolissaan ääriajattelusta, voi hyvinkin omalla toiminnallaan ruokkia sitä.
Uskon, ettei ääriajatteluun ajauduta vain siksi, että joku tai jokin agitoi sellaiseen, eikä edes vain siksi, että tietynlaiset olosuhteet ja ongelmat altistavat ääriajattelulle. Luullakseni ääriajatteluun ajaa, vähintään yhtä usein kuin tiettyjen mielipiteiden lietsominen, vastakkaisten mielipiteiden koettu ylivalta tai uhkaavuus. Ääriajattelussa on mielestäni usein kyse nimenomaan vastareaktiosta.
On mielestäni aivan selvää, että esimerkiksi konservatiivisten arvojen nousu on paljolti vastareaktio liberaalien arvojen vyörylle ja niiden alati vahvistuneelle asemalle vallankäytössä. Kun liberaalit arvot koetaan uhkaaviksi – joskus mahdollisesti täysin perustellusta, omakohtaisesta syystä – se on omiaan viemään ajattelua vastakkaiseen suuntaan. Usein tähän prosessiin vielä kuuluu se, että kun yleisen mielipiteen vaaka on kallellaan sinne toiseen suuntaan, erilaisia mielipiteitä hahmotteleva henkilö huomaa tulevansa suorastaan tuupatuksi äärilaitaa kohti; hänelle tehdään helposti selväksi, etteivät hänen mielipiteensä ole lainkaan hyväksyttäviä eikä hän niiden kanssa kelpaa joukkoon. Mitä vaihtoehtoja tämä oikeastaan jättää jäljelle?
Ellemme halua ääriajattelua ja polarisoitunutta yhteiskuntaa, silloin meidän on huolehdittava siitä, että lähellä keskiviivaa pystyy kulkemaan. Emme toimi lainkaan näin, jos kivitämme vihollisina kaikki, jotka ovat vähänkin keskiviivan toisella puolella. ”Ellet ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan” on todella vaarallinen asenne. Samalla se on itse asiassa juuri se asenne, joka on kauhistelemamme ääriajattelun takana – eikä suinkaan vain siksi, että tällaista asennetta olisi niillä toisilla. Tässä olisi peiliin katsomisen paikka todella monella.
Aina välillä tällaisissa tilanteissa, kun puhutaan siitä, miten jokin hyväksi ja oikeamieliseksi koettu aate tai tavoite on kenties vallannut aika paljon alaa ja aiheuttanut siksi vastareaktion, joku tulee irvailemaan, että ai onko tasa-arvo mennyt liian pitkälle. Tähän voi todeta, ettei tasa-arvo totta tosiaan mene liian pitkälle – mutta tasa-arvon nimissä voidaan mennä liian pitkälle, ja sekin on voitava sanoa ääneen.
On voitava tuoda esiin maahanmuuton ongelmia leimautumatta rasistiksi. On voitava olla eri mieltä sukupuolivähemmistöjä koskevista lakiehdotuksista leimautumatta transfoobikoksi tai homovihaajaksi. On voitava puhua valtion menojen karsimisesta leimautumatta köyhien kyykyttäjäksi tai ihmisvihaajaksi.
Lyhyesti ja ytimekkäästi: Jos olet huolissasi ääriajattelun, vastakkainasettelun ja vihan lisääntymisestä yhteiskunnassa, älä ole osa ongelmaa. Ole sinä yksi niistä, jotka mahdollistavat lähellä keskiviivaa kulkemisen ja erilaiset mielipiteet ilman, että on pakko valita jyrkästi puolensa.
Heittäisin vielä sellaisen ajatuksen pohdittavaksi, että usein sen toisen ääripään tunnistaminen on helpompaa kuin itselle läheisemmän ääripään. Esimerkiksi vihan ja vastenmielisyyden osoittaminen ei ole äärimmäistä ainoastaan silloin, kun niitä osoitetaan sellaista ihmisryhmää kohtaan, jonka puolella sinun sympatiasi ovat. Se on äärimmäistä myös silloin, kun kohteena ovat tahot, jotka koet itsekin vastenmielisiksi.
Lämpimin terveisin
Rouva R
Kuva Joshua Choate/CC0/Pixabay