Ääriajattelu – ethän ole osa ongelmaa?
Yhteiskunnan polarisoitumisesta, radikalisoitumisesta ja ylipäätään ääriajattelusta ollaan huolissaan melkein joka suulla. Herää kysymys, miten jokin sellainen, mikä huolestuttaa melkein jokaista, voi saada niin paljon jalansijaa? Kysehän on kuitenkin ihmisten käytöksestä eli asiasta, joka on oman vaikutusvaltamme piirissä. Kuka täällä oikein ääriajattelee ja miksi, jos samalla melkein yksimielisesti olemme sitä mieltä, ettei ääriajattelu ole hyväksi?
Koen, että minulla on tähän eräänlainen vastaus. Nähdäkseni niitä prosesseja, joissa mielipiteet kärjistyvät ja ajattelu radikalisoituu, ymmärretään vain osittain. Tästä seuraa pahimmillaan se, että sama henkilö, joka on huolissaan ääriajattelusta, voi hyvinkin omalla toiminnallaan ruokkia sitä.
Uskon, ettei ääriajatteluun ajauduta vain siksi, että joku tai jokin agitoi sellaiseen, eikä edes vain siksi, että tietynlaiset olosuhteet ja ongelmat altistavat ääriajattelulle. Luullakseni ääriajatteluun ajaa, vähintään yhtä usein kuin tiettyjen mielipiteiden lietsominen, vastakkaisten mielipiteiden koettu ylivalta tai uhkaavuus. Ääriajattelussa on mielestäni usein kyse nimenomaan vastareaktiosta.
On mielestäni aivan selvää, että esimerkiksi konservatiivisten arvojen nousu on paljolti vastareaktio liberaalien arvojen vyörylle ja niiden alati vahvistuneelle asemalle vallankäytössä. Kun liberaalit arvot koetaan uhkaaviksi – joskus mahdollisesti täysin perustellusta, omakohtaisesta syystä – se on omiaan viemään ajattelua vastakkaiseen suuntaan. Usein tähän prosessiin vielä kuuluu se, että kun yleisen mielipiteen vaaka on kallellaan sinne toiseen suuntaan, erilaisia mielipiteitä hahmotteleva henkilö huomaa tulevansa suorastaan tuupatuksi äärilaitaa kohti; hänelle tehdään helposti selväksi, etteivät hänen mielipiteensä ole lainkaan hyväksyttäviä eikä hän niiden kanssa kelpaa joukkoon. Mitä vaihtoehtoja tämä oikeastaan jättää jäljelle?
Ellemme halua ääriajattelua ja polarisoitunutta yhteiskuntaa, silloin meidän on huolehdittava siitä, että lähellä keskiviivaa pystyy kulkemaan. Emme toimi lainkaan näin, jos kivitämme vihollisina kaikki, jotka ovat vähänkin keskiviivan toisella puolella. ”Ellet ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan” on todella vaarallinen asenne. Samalla se on itse asiassa juuri se asenne, joka on kauhistelemamme ääriajattelun takana – eikä suinkaan vain siksi, että tällaista asennetta olisi niillä toisilla. Tässä olisi peiliin katsomisen paikka todella monella.
Aina välillä tällaisissa tilanteissa, kun puhutaan siitä, miten jokin hyväksi ja oikeamieliseksi koettu aate tai tavoite on kenties vallannut aika paljon alaa ja aiheuttanut siksi vastareaktion, joku tulee irvailemaan, että ai onko tasa-arvo mennyt liian pitkälle. Tähän voi todeta, ettei tasa-arvo totta tosiaan mene liian pitkälle – mutta tasa-arvon nimissä voidaan mennä liian pitkälle, ja sekin on voitava sanoa ääneen.
On voitava tuoda esiin maahanmuuton ongelmia leimautumatta rasistiksi. On voitava olla eri mieltä sukupuolivähemmistöjä koskevista lakiehdotuksista leimautumatta transfoobikoksi tai homovihaajaksi. On voitava puhua valtion menojen karsimisesta leimautumatta köyhien kyykyttäjäksi tai ihmisvihaajaksi.
Lyhyesti ja ytimekkäästi: Jos olet huolissasi ääriajattelun, vastakkainasettelun ja vihan lisääntymisestä yhteiskunnassa, älä ole osa ongelmaa. Ole sinä yksi niistä, jotka mahdollistavat lähellä keskiviivaa kulkemisen ja erilaiset mielipiteet ilman, että on pakko valita jyrkästi puolensa.
Heittäisin vielä sellaisen ajatuksen pohdittavaksi, että usein sen toisen ääripään tunnistaminen on helpompaa kuin itselle läheisemmän ääripään. Esimerkiksi vihan ja vastenmielisyyden osoittaminen ei ole äärimmäistä ainoastaan silloin, kun niitä osoitetaan sellaista ihmisryhmää kohtaan, jonka puolella sinun sympatiasi ovat. Se on äärimmäistä myös silloin, kun kohteena ovat tahot, jotka koet itsekin vastenmielisiksi.
Lämpimin terveisin
Rouva R
Kuva Joshua Choate/CC0/Pixabay
Hyvää pohdintaa , Rouvar ja rosacanina. 🤔😊
Minusta tuntuu että kun kaksi eri pään ääriajattelijaa kohtaavat ja väittelevät , todennäköisesti molemmat ovat väärässä. Pelkästään jo väittely pitää huolen ettei asia kanna yhtään mihinkään. Kuitenkin avoimin mielin kunnioittavin ystävällisin mielin voi keskustelu johtaa oikeille jäljille tai jopa oikeaan vastaukseen, vaikka molemmat olisivat loppuun asti eri mieltä jostain asiasta . Kummankin ajatuksissa on varmasti jotain jota on hyvä pohtia eteenpäin , kuten Rouvarkin totesi. 🤔😊
Niinpä. Juuri se aiheuttaa paljon kitkaa ja todellakin työntää ihmisiä entistä enemmän äärilaitoja kohti, että toinen helposti kohdataan leimaavalla ja vihamielisellä asenteella, jos hänen katsotaan edustavan ”väärää” mielipidettä ja ryhmää. Mielestäni esimerkiksi salaliittoteoreetikon leima lätkähtää aivan liian helposti. Se on jopa vähän vaarallista, koska se tukee sellaista ajattelua, ettei ”virallista” totuutta saa kyseenalaistaa, ellet halua leimautua ihan epäuskottavaksi hörhöksi. Kriittinen suhtautuminen vallitsevaan totuuteen olisi kuitenkin hyvin tärkeää!
Menisin jopa niin pitkälle, että pitäisin korvat auki niissäkin tapauksissa, joissa kyse oikeasti ON salaliittoteorioista. Vaikka salaliittoteorioissa on paljon höttöä, joka ei perustu yhtään mihinkään, niin joskus ne kuitenkin onnistuvat esittämään hyviä kysymyksiä (vaikka eivät aina antaisikaan niihin uskottavia vastauksia).
Jälleen kerran hyvää ja kiihkotonta pohdintaa sinulta!
Olen ollut huomaavinani, että radikalisoitumisen/ääriajattelun taustalla on usein myös äärimmäinen yksinäisyyden kokemus. Jos ja kun ei ole ketään jonka kanssa jakaa ajatuksiaan, eikä mahdollisesti taitoja ihmissuhteita hankkia tai ylläpitää, on omiaan ajautumaan jonnekin yhteiskunnan marginaaliin. On hämmentävää, millaista ääriajattelua voi omassa pienessä päässään harrastaa vaikkapa henkilö, joka käy töissä ja näyttäisi elävän osana yhteiskuntaa. Hän saattaa suorittaa duuninsa etänä tai muuten ilman ihmeempiä ihmiskontakteja, ja suunnata sitten vihalukemaan woke-uutisointia tai nettifoorumeille kirjoittelemaan miten asia X tuhoaa yhteiskunnan. Osin siis ihmisiä tuupitaan ”väärine” mielipiteineen nurkkaan, ja osin he myös saattavat asettua itse sinne kokiessaan olevansa vääränlaisia tai jollain tavoin joukkoon sopimattomia. Tämä taas ruokkii ihmisvihaa joka radikalisoi entisestään jne…
Olen aivan samaa mieltä, että asioiden kriittinen tarkastelu ei voi olla syy canceloinnille. Kyllä jokaisen keskimääräisellä älykkyysosamäärällä (tämäkin on varmaan ableismia) varustetun henkilön tulisi mielestäni ymmärtää vaikkapa maahanmuuttokritiikin ja vihapuheen ero. Maahanmuuton ja maahan muuttaneiden haasteista puhuminen olisi välttämätöntä – olemmehan nähneet mitä seuraa kun asioista ei puhuta eikä niitä ennakoida – ja kotoutumisenkin kannalta kaikenlaiseen rasismiin ja muuhun syrjintään tulisi tietenkin olla nollatoleranssi.
Sen verran wokettaja olen itsekin, että tuumaan kyllä usein esimerkiksi seksuaali-ja sukupuolivähemmistöihin liittyvien seikkojen olevan ihmisoikeus- eikä mielipideasioita. Toki jos puhutaan vaikkapa joidenkin lääketieteellisten prosessien ikärajoista tai muista lapsiin ja nuoriin liittyvistä teemoista, on siihen varmaan useammalla ammattilaistaholla sanansa sanottavana. Maallikkojen ei taas ehkä kannattaisi avata sanaista arkkuaan ihan joka mutkassa tai ainakaan somessa. Tämän yritän pitää mielessä itsekin, mutta sitten taas joku eläinoikeusasia osuu kohdalle ja onhan siihen hitto vie puututtava!
En mielestäni kyllä edusta äärimmäistä ajattelua mihinkään suuntaan, mutta siinä on sitten se harmi että toisten mielestä olen silkka sovinisti ja toisille pelottava femakko. Puolensa valitseminen on jollain tavalla tärkeää suurelle osalle ihmisistä.
Sehän se on, että jos puuttuu oma porukka ja jonnekin kuulumisen kokemus, sitä ajaudutaan helposti hakemaan mielenkiintoisista paikoista. Mielestäni tämä näkyy ideologisiin ääriporukoihin hakeutumisen lisäksi esim. päihdeporukoihin ajautumisessa. Molemmissa on toisinaan kyse siitä, että viimein kokee tulevansa jossakin hyväksytyksi. Jos tämä kokemus olisi saavutettavissa muuallakin – ehkä sellaisessa porukassa, jossa vaikkapa elämänhallinta ja kohtuullisuus olisivat myös läsnä – montako ihmistä se kukaties ”pelastaisi”?
Se, että ”normaalinoloiset” työssä käyvät ihmiset voivat paljastua ääriajattelijoiksi, sisältää toisaalta senkin tärkeän muistutuksen, että monenlaisilla ihmisillä voi olla monenlaisia mielipiteitä. Joskushan meillä on turhankin ahtaat käsitykset siitä, millä tavalla normaali, kunnollinen ihminen ajattelee. Ne muut mielipiteet mielletään syrjäytyneiden, sekopäisten tai ties millaisten tyyppien ajatuksiksi. Ja tämähän on sitten taas ehdottomasti osa ongelmaa.
Olen viettänyt joitakin mielenkiintoisia hetkiä kuuntelemalla äärimmäisiä, jopa salaliittoteorioihin perustuvia ajatuksia. Ehkä tärkein – ja myös pysäyttävin! – havainto on ollut se, että kuuntelemalla näitä juttuja avoimin mielin niistä löytyy lähes aina jotakin ajattelemisen arvoista. Vaikken ole ollut useinkaan samaa mieltä, se on tullut todettua, että hyvinkin hätkähdyttävät mielipiteet voivat olla fiksujen, monin tavoin kunnollisten ja jopa menestyneiden ihmisten ajatuksia. Pistää miettimään.
En ole varma, minkätyyppisiin juttuihin viittaat mainitessasi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt, mutta on pakko sanoa, että kyseisen aihepiirin ympärillä esiintyy mielestäni hyvin kehnoa ja vastakkain asettelevaa argumentointia puolin ja toisin. Kyse on osittain ihmisoikeuskysymyksistä, kyllä, mutta valitettavasti jonkin verran näkee sitä, että keskustelun toista osapuolta mätkitään ihmisoikeuksilla silloinkin, kun niistä ei oikeasti ole kyse. Ja juuri tällainen keskusteluhan on omiaan luomaan asetelman, jossa keskustelun osapuolet ovat lopulta tien eri puolilla poteroissaan kypärä päässä ampumassa toisiaan kovilla – eivätkä oikein muuta voi ollakaan.
Itse koen myös olevani keskitien kulkija. Tai tunnistan toki, että olen välillä tai aika useinkin jommallakummalla puolella keskiviivaa, mutta harvoin olen siellä ihan tien toisessa laidassa pientareen puolella. Ajattelen vähän liikaa ”toisaalta ja toisaalta” päätyäkseni kovin syvälle mihinkään ääripäähän. Asia on tietysti kiinni siitä, keltä kysytään – kuten totesitkin, jonkun näkökulmasta sitä on aina raivohullu radikaali, jos ylipätään esittää jonkin mielipiteen jostakin. 😀