Aktiivisuus ruokkii aktiivisuutta

Otsikon ajatus lienee harvalle upouusi. Sitä voisi jopa sanoa kliseeksi. Siinä se kuitenkin on, ja saa minun puolestani ollakin, koska allekirjoitan kyseisen väitteen lähes sataprosenttisesti.

Kun on väsynyt tai mieli on maassa, muiden pirtsakasti lausutut kehotukset lenkille lähtemisestä voivat tuntua haistattelulta. Helposti tulee myös mieleen, ettei niiden lausuja tiedä asiasta mitään – miten liikkeelle lähtö voisi auttaa, jos olo on kuin jyrän alle jääneellä?

Itse olen kaikkein kouriintuntuvimmin havainnut aktiivisuuden itseään ruokkivan voiman niinä hetkinä, kun en ole ollut aktiivinen. Olen siis törmännyt ilmiön kääntöpuoleen eli siihen, miten passiivisuus ruokkii passiivisuutta.

Niinä aikoina, kun olin työttömänä, tuntui välillä raskaalta siivota, käydä kaupassa, ja jos täytyi lisäksi vaikka asioida jossakin virastossa, niin päivähän oli jo täpötäynnä. Väsytti. Muistan noina aikoina ajatelleeni useinkin, että apua, miten ikinä selviän töistäni, kun pääsen taas työelämään mukaan. Huoli tästä asiasta nostatti välillä miltei paniikin.

Täysin turhahan se huoli oli. Kun aktiivisuuden määrä elämässä nousi, voimavarat kasvoivat samassa suhteessa. Olen huomannut saman monta kertaa myöhemminkin.

Tälläkin hetkellä työni ovat jonkin verran kausiluonteisia niin, että välillä työtä on kuukausikaupalla tolkuttomasti, välillä taas on hiljaisempaa. Hiljaisempina ajanjaksoina oma aktiivisuustaso laskee roimasti. Kun töitä on vähän, niihinkin vähiin töihin tuntuu työläältä tarttua. Sitten taas niinä ajanjaksoina, kun 12 tuntia töitä päivässä ei riitä, ne hiljaisemman ajanjakson hommat tekee ihan siinä sivussa vasemmalla kädellä.

Olen myös monta kertaa törmännyt siihen, että kun on väsynyt olo – fyysisesti tai henkisesti tai molemmilla tavoilla – niin raskaan työsuorituksen tekeminen vaikuttaa suorastaan ihmeellisellä tavalla: se piristää. Onhan se vähän nurinkurista. Jos lähtötilanne on se, ettei meinaa jaksaa edes nostaa omaa kättään, niin kyllähän sitä epäilee, että saatuaan homman valmiiksi tulee olemaan puolikuollut väsymyksestä. Ja vielä mitä: kun homma on valmis, huomaa olevansa pirteä kuin peippo!

Mitä tällä havainnoilla sitten voi tehdä? Miten aktiivisuuden pyörän saa pyörimään niin, että se lopulta rullaa eteenpäin lähes itsestään? Vastaus piilee nimenomaan siinä hetkessä, kun pitäisi lähteä liikkeelle ja laittaa aktiivisuus alulle. Sehän ei ole aina niin kiva hetki. Se on se hetki, jona aktiivisuuden joutuu pakottamaan itsestään. Joutuu tekemään, vaikkei yhtään huvittaisi ja vaikkei edes muistaisi, mitä motivaatio tarkoittaa. Jos itsensä kuitenkin saa siitä hetkestä yli ja eteenpäin, aktiivisuuden pyörä on jo pyörähtänyt ensimmäisen kierroksen ja voimavarat ovat alkaneet karttua. Seuraava pyörähdys on helpompi.

Asian voi mieltää niin, että aktiivisuus ei ole kevyt rantapallo, jonka saa aina liikkeelle vaikka henkäisemällä. Joskus aktiivisuus on betonista tehty pallo, joka on vajonnut pehmeään maahan. Mutta kyllä senkin voi saada työnnettyä liikkeelle, ja kun se onnistuu, jatko on jo kevyempi.

Tämä ei tietenkään ole koko totuus asiasta. Joskus aktiivisuutta onnistuu ruokkimaan niin, että se kääntyy omaa hyvinvointia vastaan. Tiedättehän sen tunteen, kun illalla huomaa olevansa kaiken säntäilyn jälkeen niin ylivirittynyt, että nukahtaminen tai jopa paikallaan oleminen on mahdotonta? Ja tunnettehan sen tyypin, joka näennäisen väsymättömänä ryntäilee tilanteesta toiseen aamusta iltaan sellaisella vauhdilla, että epäilette ikiliikkujan keksityn? Tai ehkä sittenkin ajattelette, että voi ei, hän ei voi jatkaa noin ikuisesti – eikä yleensä voikaan.

Aktiivisuutta voi käyttää lisäämään voimavaroja ja ruokkimaan itse itseään, mutta kuten kaikkia tehokkaita lääkkeitä, sitä tulee käyttää viisaasti. Joskus on ihan aiheellista päästää aktiivisuustaso alas – tietäen, että keinot sen nostamiseen ovat olemassa.

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuva Wolfgang Eckert/CC0/Pixabay