Eläinoikeudet vai eläinten ihmisoikeudet?
Olen jo aiemmin kirjoittanut eläinten oikeuksista ja niitä koskevasta keskustelusta. Kyseisessä postauksessa kirjoitin pääasiassa siitä, miten eläinoikeuksia usein käytetään moraaliposeerauksen välikappaleena. Nyt aion käsitellä enemmänkin sitä, millä tavoin eläinoikeudet ja niiden rikkominen ylipäätään mielletään – ja onko tämä tapa aina järkevä.
Ensin haluan kuitenkin sanoa, että mielestäni läheskään kaikki eivät suhtaudu eläinten ottamiseen sillä vakavuudella, jolla siihen pitäisi suhtautua. Kun itselleen ottaa lemmikin tai ylipäätään jonkin eläimen, se on iso ajallinen ja taloudellinen sitoumus. Vastuut ovat suuret, ja ne pitäisi myös tunnistaa. Yhä edelleen eläimiä otetaan liikaa siksi, että ne ovat niin kivoja ja söpöjä, ja sitten todetaan, ettei minulla kyllä ole aikaa lenkitellä tuntikausia mitään koiraa. (No miksi sitten otit sen koiran?!)
Paljon olisi siis vielä työsarkaa siinä, että annettaisiin riittävä painoarvo sille vastuulle, jonka eläintenpito tuo tullessaan. Usein se tarkoittaa jopa sitä, että pitäisi kyseenalaistaa koko eläinten hankkimisen mielekkyys omassa senhetkisessä elämäntilanteessa.
Toisaalta asian ympärillä on myös paljon turhaa huokailua ja syyllistämistä. Osa tuntuu unohtaneen, ettei eläimillä itse asiassa ole ihmisoikeuksia. Välillä keskustelua kuitenkin käydään siitä lähtökohdasta, että jos eläimen kohdalla eivät toteudu samat oikeudet kuin ihmisten kohdalla, on tapahtunut vääryys. Ja että nämä ovat aina heikkouksia eläinsuojelulainsäädännössä ja pahuuden ja julmuuden merkkejä ihmisten toiminnassa.
Osa on rakentanut eläimille varsin korkean jalustan, joka kohoaa paikoitellen jopa ihmisten yläpuolelle. Tästä on yksi oire ajattelutapa, joka kyseenalaistaa sen, onko meillä oikeus vaatia eläimiltä mitään ja rajoittaa niitä mitenkään. Tämä näkyy ennen muuta sellaisten eläinten kohdalla, joita ylipäätään käytetään johonkin. Saako koiraa käskyttää ja rajoittaa? Miksi koiran pitäisi käskystä istua hiljaa ihmisen jalan vieressä, ellei se halua? Saako hevosta hallita kuolaimin ja kannuksin? Saako sen selkään ylipäätään nousta ja vaatia siltä asioita, joita se ei välttämättä haluaisi tehdä?
Näitä kysymyksiä voisi lähteä purkamaan monesta suunnasta, mutta minä valitsen tämän suunnan: Oletko itse koko elämäsi vain hengaillut kotona, syönyt jonkun toisen eteesi kantamaa ruokaa ja tehnyt juuri sitä, mitä lystää? Jos et, miksi eläinten hyödyntäminen ja käyttäminen olisi väärin, kun ihmisenkin on ansaittava leipänsä? Sitä paitsi tämä eläinten hyödyntäminen esim. harrastustarkoituksiin kattaa useimmiten varsin pienen osan eläimen elämästä verrattuna täyttä työviikkoa tekevään ihmiseen. Melko helpolla eläin sen ”leipänsä” siis ansaitsee.
Tiedän useampia vanhempia ja myös ei niin vanhoja ihmisiä, joiden kroppa tai mieli on hajalla työnteosta. Miksei tämä useinkaan laukaise keskustelua ihmisoikeuksista, mutta se saa peräänkuuluttamaan eläinten oikeuksia, jos jossakin todetaan, että hevosille tai koirille voi aiheutua vammoja tai traumoja niiden käytöstä? Miksi kyseenalaistamme sen, saako ihminen käyttää eläimiä yhtään mihinkään edes vähän, kun samalla moni meistä joutuu itse tekemään töitä kahdeksan tuntia päivässä henkensä pitimiksi? Eikä muuten aina kysytä, onko kivaa, terveellistä ja lajityypillistä!
Kannattaa miettiä tarkkaan, mitä syitä meillä on vaatia eläimille elämää kullatussa häkissä hemmoteltavina, kun itsekin elämme todellisuudessa, jossa emme aina voi tehdä vain sitä, mitä itse haluaisimme.
Tilanteen huvittavuutta kuvaa hyvin se, kun verrataan eläinten ja lasten kohtelua: Eräällä tuttavallani on lapsi ja lemmikki. Hän alkoi kerran pohtia ääneen lemmikkinsä ruokintaa, joka oli jo valmiiksi tarkkaan harkittua. Hänen mieltään painoi epäilys siitä, että mitä jos ruokinnassa on sittenkin jotakin pielessä. Huvittuneena kysyin, miettiikö hän lapsensa ruokkimista samalla tarkkuudella. Hiukan nolostuneena hän vastasi, että no ei kyllä mieti.
Vaikka lasten ja lemmikkien vertaaminen on tietysti ongelmallista, jatkan vielä hiukan samalla tiellä: Lasten kohdalla suurin osa on jo huomannut, että lapset tarvitsevat rakkautta ja rajat. Eläinten osalta monet elävät vielä sitä vaihetta, jossa kaikenlaisen kaltoinkohtelun pelossa eläimille syydetään vain sitä rakkautta, kinuskikastikkeella ja vaahtokarkeilla kuorrutettuna. Kaikenlaiset rajat – vaatimukset, pettymysten aiheuttaminen jne. – ovat monien silmissä pahuutta ja kaltoinkohtelua tai ainakin vaarassa lipsahtaa siihen. Virhe on sama kuin curling-vanhemmuudessa. Ehkä voitaisiinkin puhua curling-lemmikinpidosta?
Tuotantoeläimistä en tässä yhteydessä viitsi kirjoittaa kovin pitkästi. Sehän on selvä, että jos eläimen rinnastaa mielessään ihmiseen, tuotantoeläinten pito on jotakin järisyttävän kauheaa. Usein tätä kauheuden tunnetta vielä ruokitaan keksityillä vertailukohdilla: Monien silmissä vaikuttaa siintelevän se lehmän vaihtoehtoinen, ihana elämä, jonka ihminen on siltä riistänyt orjuuttaessaan sen tuotantoeläimeksi. Unohtuu tyystin, kuinka pitkä taival monilla tuotantoeläimillä on nimenomaan tuotantoeläiminä – ja ettei niillä ole mitään vaihtoehtoista paratiisimaista olotilaa, johon ne voisivat mennä, kunhan ihminen lakkaisi käyttämästä niitä omiin tarkoitusperiinsä.
Haluan antaa vielä yhden kuvaavan esimerkin vääristä, keksityistä vertailukohdista: Luin taannoin aika asenteellisen kirjoituksen siitä, kuinka paljon broilerin poikia kuolee ihan omia aikojaan ja sitten vain siivotaan pois – kuin jäte. Eikö kuulostakin kauhealta? Kyllä. Mutta miksi se kuulostaa niin kauhealta? Pitkälti siksi, että huomaamattamme asetamme vertailukohdaksi pitkän, onnellisen elämän, jossa jo eläimen sairastuminen on tragedia, kuolemasta puhumattakaan. Ajattelemme, että tämän elämän tuotantoeläimiä pitävä ihminen on eläimeltä riistänyt. Mutta onko? Eräs tuttavani oli viime kesänä seurannut sorsapoikueen elämää läheisellä lammella. Sorsanpoikia oli ollut kymmenkunta. Arvatkaa, moniko niistä eli aikuiseksi sorsaksi? Ei yksikään. Monien lintujen kohdalla raju poikaskuolleisuus on mitä luonnollisin asia, mutta muuttuu monien silmissä silti luonnottomaksi pahuudeksi, jos asiaan yhdistyy ihminen.
Kaikesta huolimatta teemme mielellämme vertailuja, jonka synkässä päädyssä ovat tuotantoeläimet ja valoisassa päädyssä rakastetut, hemmotellut lemmikit – ja jossakin siinä varjoisassa, vähintäänkin hiukan epäilyttävässä välitilassa ne eläimet, jotka ovat periaatteessa lemmikkejä mutta myös käyttöeläimiä.
Tässä vertailussa meiltä unohtuu se tärkeä tosiasia, että aiemmin mainittu kullattu häkki on sekin häkki. Lemmikki itse asiassa on meidän omaisuutamme. Kyllä, omaisuutta – silti, vaikka kutsuisimme sitä ystäväksi, rakkaaksi ja perheenjäseneksi. Ei ainoastaan parressa oleva lehmä tai ratsastajaa kantava hevonen täytä tehtävää, johon omistaja on sen sijoittanut, vaan aivan sama koskee lemmikkikissaa ja sylikoiraa. Myös ne elävät sellaista elämää, kuin elävät, siksi että me olemme ne siihen hankkineet. Ostaneet.
Hemmoteltuihin lemmikkieläimiin liittyvä rakkauteen ja perheenjäsenyyteen viittaava diskurssi ei todellisuudessa nosta niiden pitoa kaiken arvostelun yläpuolelle. Kerrostalossa elävä kissa ei välttämättä elä lajityypillisempää ja parempaa elämää kuin tuotantoeläin vain siksi, että kissalla on nimi ja se on omistajalleen rakas. Vaikka olemme tottuneet ajattelemaan, että oma rakkautemme oikeuttaa ja ylevöittää eläimen pidon, asian voi nähdä toisinkin: kumpi lopulta on tarpeellisempaa ja perustellumpaa, tuottaa ruokaa vai pitää eläimiä ihan vain huvikseen ja omaksi ilokseen?
Tämä näkökulma voi olla julma ja paljastaa kaksinaismoralismimme – tai sitten se voi suunnata huomioimme sinne, mihin se minusta pitäisikin suunnata: Ei meidän tule kieltää omistajuuttamme ja valtaamme eläimiin eikä piilotella sitä korulauseisiin tai vastakkainasetteluihin. Meidän tulee sen sijaan opetella käyttämään valtaamme ja vastuutamme viisaasti ja arvolla, joka sopii sekä omaan ihmisyyteemme että eläimen arvoon – eläimenä.
Lämpimin terveisin
Rouva R
Kuvat huoadg5888/CC0/Pixabay (ylempi) ja Pexels/CC0/Pixabay (alempi)