Oletko eläinten puolella vai ihmisiä vastaan?

Otsikossa esitetty kysymys nousee mieleen lähes joka kerta, kun eläinten oikeuksista käydään kiivaampaa keskustelua. Se on yksi suurimmista syistä siihen, miksi pidän näitä keskusteluja yleensä tympäisevinä.

Moraaliposeeraus ja hyvesignalointi ovat pinnalla olevia termejä. Vaikken muotitermeistä useinkaan pidä, kyseiset termit kuvaavat osuvasti tiettyjä nykypäivän ilmiöitä, jotka kukoistavat muun muassa somessa. Nämä ilmiöt tuntuvat olevan vahvasti pinnalla myös eläinten oikeuksista keskusteltaessa, ja se on todella sääli.

Huomion kiinnittää muun muassa se, kuinka hanakasti kaikki eläinten kohteluun liittyvät epäkohdat tulkitaan silmittömäksi julmuudeksi ja pohjattomaksi pahuudeksi. En halua millään tavalla puolustella eläinrääkkäystä, mutta esimerkiksi eläinsuojelurikoksiin liittyvien uutisten tulkinta joskus hämmentää. Monesti uutisista on rivien välistä tai joskus suoraankin luettavissa, että suurella todennäköisyydellä eläinrääkkäykseen syyllistyneellä taholla on ollut pahoja (mielen)terveydellisiä ongelmia tai hänen elämänsä on muuten ollut solmussa. Vaikkei tämä oikeuta eläinrääkkäystä, niin jos oman elämän epätoivoisuus on siivittänyt tekoja, itsetarkoituksellisesta julmuudesta ei yleensä liene kyse. Syystä tai toisesta näin halutaan kuitenkin ajatella ja tätä ajatusta tuodaan mielellään julki.

Noissa tilanteissa sentään joku on kiistatta tehnyt väärin. Selvästi ikävämpi ilmiö kuin vääryyksillä mässäily on vääryyksien keksiminen. Kun hyvesignaalien välittäminen eläinoikeuksien kautta on niin suosittua, väärintekijöille on iso kysyntä. Syyttävä sormi on ehtinyt osoitella jo aika moneen suuntaan. Eläintuottajiin, hevosurheilun harrastajiin, osaan koiraharrastajista… metsästäjistä puhumattakaan.

Leimallista tälle ilmiölle on, että tiedolla ja kokemuksella ei tunnu olevan erityisemmin merkitystä. Ei tarvitse tietää mitään karjataloudesta, raviurheilusta, ratsastuksesta, koiraharrastuksista, riistanhoidosta tai olla näiden asioiden kanssa tekemisissä. Tai sitten tiedon asiaa ajaa pintaraapaisun tasolla oleva kokemus tai jonkin aatteellisen järjestön tarjoilema ”fakta”. Kuvitelmien, vaikutelmien ja ennakkoluulojen perusteella voi hyvin muodostaa mielipiteensä, pukea sen vihamieliseen pakettiin ja nostaa sen tiedon ja kokemuksen yläpuolelle. Tälle toiminnalle voi vielä löytää niinkin ylevän selityksen kuin arvot.

Ne arvot toimivat vain joskus kovin erikoisesti. Elämmehän parhaillaan maailmassa, jossa harva myöntäisi suhtautuvansa muihin ennakkoluuloisesti ja syrjivästi. Mutta jos johonkin ihmisryhmään keksitään osoittaa syyttävä sormi eläinoikeusasioissa, sen jälkeen pidäkkeitä ennakkoluulojen esittelyyn ei juuri ole. Ihan tosiasiana voidaan esittää, että karjatilalliset ovat tunnottomia eläinrääkkääjiä. Itseään sivistyneinä pitävissä piireissä voidaan avoimesti naureskella metsästäjille ja nimitellä heitä takapajuisiksi junteiksi. Ratsastajista voidaan häpeilemättä sanoa, että heidän harrastuksensa on pelkkää väkivallan värittämää eläinten kiusaamista.

Monikaan ei nykyään hyväksyisi tuontyylistä puhetta esimerkiksi mistään etnisestä tai seksuaalivähemmistöstä. On vaikea sanoa, mistä johtuu, että tietyissä aiheissa keskustelu kuitenkin taantuu. Ehkä siitä, että eläinoikeusasioissa syyllistetyt tahot eivät ole sellaisia vähemmistöjä, joiden puolustaminen olisi nyt muodikasta – jolloin he ilmeisesti ovat vapaata riistaa ennakkoluuloiselle ivailulle ja syyttelylle? Tai siitä, että monesti kyse on ihmisryhmistä, joihin keskivertotallaajalla ei juurikaan ole – ainakaan enää nykypäivänä – kosketusta? Kun jonkun voi tarpeeksi perusteellisesti etäännyttää itsestään, häntä on helpompi haukkua tavalla, jota muutoin ymmärtäisi hävetä.

Nykyihmisille usein tutuin eläintenpidon muoto on lemmikkieläinten pito. Tämä muodostaa monilla merkittävimmän ja joskus myös ainoan kosketuspinnan eläimiin. Lemmikkien, etenkin pienten lemmikkien, pito on tätä myöten monilla noussut mittapuuksi kaikelle eläintenpidolle. Kun ratsastus, raviurheilu, karjankasvatus tai vakavahenkinen koiraharrastus poikkeaa sylikoiran tai lemmikkikissan pidosta, monien silmissä tämä tarkoittaa, että kaikki ensiksi mainittu on pahaa ja huonoa. Sitä kuulee käytettävän jopa suoraan argumenttina, että koska emme kohtelisi lemmikkejämme, kuten karjaa kohdellaan, karjatalous on väärin.

Miksi lemmikinpidosta tuli ainoa luvallinen tapa pitää eläimiä? Milloin se on muuttunut niin täydelliseksi ja ongelmattomaksi, että se edes sopii esikuvaksi? Siinä, missä lihavuuttaan lähes liikuntakyvytön, mahdollisesti myös ylijalostettu lemmikki aiheuttaa kikattelua ja söpöilyä, ison sonnin tai ravihevosen käsittely voimaa ja apuvälineitä apuna käyttäen kirvoittaa kyyneleitä tai pahimmillaan lähes uhkailuja. Miten tähän on tultu, ja kuka tähän halusi tulla?

Myös sellainen lemmikinpito, jossa on mukana aktiivisen harrastamisen elementtejä, on helposti epäluuloisen syynäyksen kohteena. Jos koiran ainoa tehtävä ei olekaan olla ihana ja viedä emäntänsä silloin tällöin lenkille, tämä jo riittää herättämään monien epäilykset. Ehkä koiralta vaaditaan jotakin ja ehkei sitä tehdä aina pelkästään nakinpaloja syöttäen, joten moraalittomuus väijyy jo nurkan takana!

Eläimiin liittyvän harrastamisen ja urheilun kritiikissä sivuutetaan helposti se, että ne, jotka hyödyntävät eläimiä harrastamisessa tai kilpaurheilussa, usein ovat myös perehtyneitä eläinten hyvinvointiin ja panostavat siihen paljon. Kun eläimen pitäisi kyetä suorittamaan tai kun sitä näytetään julkisesti, terveyden ja hyväkuntoisuuden merkitys korostuu. Tämä asia kuitenkin hukkuu sen alle, että eläinten käyttö mihin hyvänsä tarkoitukseen nähdään helposti törkeänä eläinten hyväksikäyttönä.

Vaikuttaa usein jopa siltä, että asioista eniten tietävien ääni on vähiten kuuluvilla, eikä sitä aina edes haluta kuulla. Karjan hyvinvoinnista ei kysytä missään nimessä ainakaan karjaa 30 vuotta hoitaneelta karjatilalliselta. Välttämättä edes eläinlääkärin mielipide ei kelpaa, jos haiskahtaa siltä, että eläinlääkäri hyväksyy tuotanto- ja urheilueläimet ja on ollut näiden kanssa tekemisissä. Kun aate puhuu, tieto ja kokemus saavat olla hiljaa.

Asetelman nurinkurisuuden voi helposti ymmärtää, jos miettii, että samaa sovellettaisiin muissa keskustelunaiheissa: Entä jos puhuisimme vaikkapa lasten varhaiskasvatuksesta sillä mentaliteetilla, että varhaiskasvatuksen opettajilta ei sitten ainakaan kysytä mitään (koska hehän vain valehtelevat ja selittelevät omia rötöksiään)? Mutta tulkaapa kaikki muut kertomaan vaikutelmianne, kuvitelmianne ja serkun kummin kaimalta kuultuja tarinoita!

Eläinten oikeuksien ajaminen on mielestäni lipsahtanut monin paikoin tiettyjen ihmisryhmien maalittamiseksi. Tästä tekee erityisen surullista se, että nämä ovat osittain ihmisryhmiä, joiden toimintaedellytykset eivät muutenkaan ole hääppöiset. Esimerkiksi monet karjatilalliset ovat suuressa taloudellisessa ahdingossa ja huolehtivat suomalaisesta ruoantuotannosta osin talkootyönä oman jaksamisensa äärirajoilla. Bonuksena tulee sitten se, että julkinen keskustelu on paikoin erittäin vihamielistä ja eläinrääkkääjän leima lätkähtää jo ennen, kuin ehtii suunsa avata.

Toinen mielestäni häpeällinen esimerkki on metsästäjistä käytävä keskustelu. On käsittämätöntä, että laillisen, yleishyödyllisen lajin harrastajia voidaan estoitta nimitellä vastenmielisiksi junteiksi ja jopa avoimesti syytellä heitä rikollisesta toiminnasta. (”Siellä ne Perat ja Timpat ammuskelevat metsässä kännissä ja hullunkiilto silmissä kaikkea, mikä liikkuu!”) Tällaisten puheiden kohteina ovat henkilöt, joista osa mm. lähtee viikonloppuiltana räntäsateeseen etsimään kolareissa vammautuneita eläimiä.

Palaan tässä myös siihen, että miettikää, mitä tapahtuisi, jos joku puhuisi tuohon tyyliin vaikkapa jonkin etnisen tai seksuaalisen vähemmistön edustajista ja heidän kulttuuristaan. Kenen mielestä tällainen olisi millään tavalla OK?

Se pitäisi jokaisen muistaa, että eläinten oikeuksista kovaäänisimmin puhuvat ovat usein itse ylentäneet itsensä eläinten äänitorveksi. Miksi esimerkiksi eläinten oikeuksista huolestunut lemmikinomistaja olisi itsestään selvästi parempi eläinten äänitorvi kuin se 30 vuotta eläimiä työkseen hoitanut karjatilan emäntä? Onko siihen lopulta muuta syytä kuin se, että keskivertoihmisen on nykypäivänä helpompi samastua ensiksi mainittuun?

Kun olen tässä esittänyt hyvinkin kriittisiä ajatuksia, on tietysti reilua kertoa, mikä sitten omissa silmissäni on vilpitöntä ja aidosti hyödyllistä eläinten puolustamista. Aloittaisin aina siitä ”omasta pesästä”: jokainen, joka on ottanut eläimiä, hoitakoon ne kunnolla, tai ellei kykene, jättäköön eläintenpidon muille. Tämä on ensisijainen velvollisuutemme eläimiä kohtaan, ei oman moraalimme eikä muiden moraalittomuuden julkituominen.

Jos tämän lisäksi itseltä löytyy ammattitaitoa, jota voi käyttää eläinten hyväksi, tämän hyödyntäminen on myös arvokasta. Parhaita tosielämän eläinten puolustajia ovat minun mielestäni esimerkiksi elinkeinoonsa ylpeydellä suhtautuvat eläintuottajat, lomittajat, eläintenhoitajat sekä ne henkilöt, jotka ohjaavat koiraharrastusta tai opettavat ihmisille ratsastusta, antaen muille välineitä toimia ja harrastaa eläinten kanssa laadukkaammin ja eläinystävällisemmin. Nämä ovat niitä tuntuvia käytännön tekoja eläinten hyvinvoinnin eteen.

Kun eläinten puolella olemisesta puhutaan, mieleeni tulee aina eräs tuttu eläinlääkäri. Hänestä huokuu aito eläimistä välittäminen, jota hän ei tee pelkästään ns. viran puolesta. Hän on silti hyvin käytännöllinen ihminen, joka ei karttele ikäviäkään velvollisuuksia. Käytännöllisyys näkyy siinäkin, ettei hänen suhtautumisensa myöskään eläinten omistajiin ole sormea heristelevä. Hän toimii yhteistyössä eläinten omistajien kanssa, ja jos heiltä löytyy tietoa ja taitoa, hän kunnioittaa sitä. Tämä eläinlääkäri on kaiken kaikkiaan ihminen, jonka edessä voisi ottaa lakin päästä.

Sen lisäksi, että olen halunnut kertoa, mikä on mielestäni sitä arvokkainta eläinten puolustamista, haluan muistuttaa myös tästä: arvonsa voi valita, myös eläinasioissa. Jokaisen ei tarvitse yhtyä siihen eetokseen, jossa eläimet hyväksytään ainoastaan ylläpidon ja hemmottelun kohteina ja kaikkea muuta vastaan hyökätään matalalla kynnyksellä. Edelleen saa olla myös sitä mieltä, että eläinten käyttö ravinnoksi sekä harrastuksiin ja urheiluun on hyväksyttävää. Jos tätä mieltä on, kannattaa myös kerätä rohkeutensa ja tuoda se sopivassa yhteydessä julki, jottei keskustelu muutu liian yksiääniseksi. Ja jotta myös se pysyy ihmisten mielissä, että eläinten asialla voi olla monella tavalla, ei vain sillä tavalla, jolla nyt kerätään moraalipisteitä somessa.

Lämpimin terveisin

Rouva R

P.S. Harkitsin alun perin tämän postaukseni hengessä käsillä olevan postauksen otsikoksi ”Oma törkeä mielipiteeni nro 1”. Edelleen ajattelen, että tässä esittämäni mielipide voi olla aika epäsuosittu. Kiitos kuitenkin, että luit, ja toivottavasti järkytyit pääasiassa vain hyvällä tavalla!

 

Kuvat Ulrike Leone/CC0/Piaxabay (ylin), StockSnap/CC0/Pixabay (keskimmäinen) ja Jill Wellington/CC0/Pixabay (alin)

puheenaiheet vastuullisuus syvallista uutiset-ja-yhteiskunta
Kommentit (7)
  1. Mielestäni tässä yhteydessä voisi nostaa esiin sen, että viime aikoina on tehty myös tieteellistä tutkimusta eläinten hyvinvoinvoinnista ja ihmisillä on tietoa esimerkiksi lajityypillisestä käytöksestä, jalostuksesta ja stressikäyttäytymisestä. Kritiikkiä nousee myös alojen sisältä ja harrastajien parista, jolloin tiettyä asiantuntijakokemusta on. Eläinten parissa toimii tietysti kaikenlaista porukkaa. Monet metsästäjät ovat vastuullisia, ja on ensiarvoisen tärkeää, että on ihmisiä, jotka pystyvät jäljittämään loukkaantunutta riistaa tai lopettamaan paikalla kärsivän eläimen. Toisaalta esimerkiksi pienpetorautojen käyttämistä ei voi kuin ihmetellä, koska heti tappavuuteen ei voi luottaa eikä siihen, etteikö ansa jäisi vaikka sen karhun tassuun kiinni.

    Toki on tärkeää, että arvostelija tietää, mistä puhuu. Jos joku tekee eläinsuojeluilmoituksen pakkasella tarhassa olevista hevosista, hän ei taida olla kovin perehtynyt hevosten hoitoon. Jos kyseessä on aito huoli, on tietysti hyvä, jos eläinten hyvinvointi kiinnostaa, mutta niin kuin kirjoitat, silloin voi olla hyvä kysyä alan toimijalta itseltään.

    1. Kiitos kommentistasi!

      Tieteellinen tutkimus on kaksipiippuinen juttu. Tai siis ei tietenkään tavallaan ole, mutta olen huomannut, että sen tulkinnassa voidaan mennä metsään. Tieteellinen tutkimus nimittäin harvoin antaa suoria vastauksia siihen, miten eri tilanteissa pitäisi käytännössä menetellä. Jotta tieteellistä tutkimustietoa voisi järkevästi soveltaa käytäntöön, vaadittaisiin usein pohjatietoa ja kokemusta.

      Esimerkiksi sellaiset ovat turhauttavia tilanteita, joissa tutkimustietoa pyritään käyttämään jopa lyömäaseena – tai sillä taas kerran maalitetaan jotakin porukkaa – mutta kokonaiskuvaa ei ole. Kokemus auttaa siinä, että esim. tietää, mitkä kaikki seikat voivat johonkin asiaan vaikuttaa. Tutkimustietoa lyömäaseena käyttävä ei tätä aina tiedä vaan saattaa takertua vain yhteen seikkaan, jossa kokee itsellään olevan tieteen tuen. Se on äkkiä keskustelun kannalta pattitilanne: yhdellä on periaatteessa faktatietoa tukenaan ja hän voi kokea toisen olevan vain piittaamaton, hankala änkyrä, mutta tällä toisella saattaa olla vankempi kokemus asiasta ja laajempi käsitys tilanteeseen liittyvien asioiden kokonaiskirjosta.

      Tällaiseen tilanteeseen voidaan joutua esim. silloin, kun eläinten pito-olosuhteisiin vaaditaan tieteelliseen näyttöön nojaten tiettyä muutosta, muttei ymmärretä, mitä haasteita ko. muutoksen toteuttamisessa käytännössä on ja mitä haittavaikutuksia sillä voi olla.

      Mitä tulee alojen sisältä nousevaan kritiikkiin, se on toki merkille pantavaa! Toisaalta se ei ole aina oikeassa, joka esittää terävintä kritiikkiä. Nykyäänhän on tapana ajatella – eikä ainoastaan eläinoikeusasioissa! – vähän niin, että se, joka sanoo kamalimpia asioita, on rehellisin ja oikeimmassa. Se on yleisyydestään huolimatta aika kieroutunut oletus! Ehkä se kumpuaa siitä ajatuksesta, että alojen sisältä tulevat kriittiset ja jopa skandaalimaiset ulostulot ovat rohkeaa totuuden paljastamista. Voivat ne sitäkin olla – mutta ne voivat kummuta myös ulostulon esittäjän omista pettymyksistä, hänen katkeruudestaan joitakin alan toimijoita kohtaan jne.

      Olen tämän itsekin (yksityiskohtiin menemättä) silloin tällöin nähnyt: kun henkilön oma menestys jonkin asian parissa jää vaatimattomaksi, tämä kirvoittaa vahvaa kritiikkiä koko asiaa kohtaan. Ulkopuoliselle tilanne näyttäytyy helposti sellaisena, että nyt joku ”sisäpuolelta” tuli kertomaan totuuksia – vaikkei asia ole välttämättä niin yksinkertainen.

      Huh, tämä aihe innostaa pitkiin puheenvuoroihin, mutta asiahan onkin tärkeä. 🙂 Siitä olemme ainakin samaa mieltä, että alan toimijoiden puoleen olisi monessa tapauksessa hyvä kääntyä. Eläinasioissakaan siinä oletuksessa ei ole paljon järkeä, että asiasta eniten tietävät ovat epäilyttävimpiä sanomaan siitä mitään. Kuten varhaiskasvatusesimerkilläni koetin sanoa, emmehän muissakaan asioissa ajattele niin!

      1. Tämä on kyllä niin laaja aihe, että omaankin kommenttiini olisi mahtunut monta toisaalta – toisaalta-huomiota.

  2. Olipas kiinnostava, rohkea ja laaja kirjoitus!
    Näin unenpöpperössä en kaikkea edes kykene kommentoimaan, mutta mielestäni metsästäjän ja seksuaalivähemmistön edustajan vertaaminen kuulostaa kaukaa haetulta? Kenenkään silmitön solvaaminen ei ole tietenkään korrektia, mutta eläinten jahtaaminen ja tappaminen harrastuksena on valinta, homous ei.
    Emmekö me ihmiset etäännytä kaikista eniten niitä eläimiä itsestämme? Arvotamme elikoita aika paljon söpöyden perusteella, ja esimerkiksi tuotantoeläimiä voi ihan lain puitteissa kohdella kovin toisin kuin vaikka koiraa.
    Minunkin tuttavani on eläinlääkäri, hän auttaa tilallisia -tai siis niitä eläimlä- ja kokee parhaaksi vaikuttaa asioihin ns. sisältä päin. Lihansyönti loppui häneltä jo opiskeluaikana – porsaiden tappaminen paiskaamalla kivilattialle, lehmien erottaminen vasikastaan ja muu laillisesti tapahtuva toiminta särki sydämen.
    Minusta motiivi on melko sama (vaikkapa hyvesignalointi), jos tuloksena on avoimempaa keskustelua eläinten asiallisesta kohtelusta, eettisempiä valintoja ja ehkä j o s k u s kunnollinen eläinsuojelulaki. Nyt kun lemmikkejä on hitokseen liikaa ja niiden kurittamisesta saa naurettavan pienet tuomiot.. enkä edes aloita niistä suojelukoirista tai hevosten kuolaimista..
    Tästä olen täysin samaa mieltä: ” Jos itseltä löytyy ammattitaitoa, jota voi käyttää eläinten hyväksi, tämän hyödyntäminen on myös arvokasta. Parhaita tosielämän eläinten puolustajia ovat ne, jotka antavat muille välineitä toimia ja harrastaa eläinten kanssa laadukkaammin ja eläinystävällisemmin. Nämä ovat niitä tuntuvia käytännön tekoja eläinten hyvinvoinnin eteen.”

    Kiitos hyvästä teemasta ja rehellisistä näkemyksistäsi!

    1. Kiitos itsellesi, että otit hyvin vastaan mielipiteen, joka mitä ilmeisimmin ei kaikin osin vastannut omaasi. 🙂

      Ymmärrän tietysti, mikä ero on synnynnäisen ominaisuuden ja valinnan välillä. Mutta yleisesti ottaen valintojenkaan perusteella, jos ne ovat laillisia, haukkumista ja pilkkaamista ei pidetä sopivana. Jos metsästäjää tai ratsastajaa saa mollata melko arveluttavalla tavalla hänen valitsemansa harrastuksen perusteella, saako muitakin harrastajia, jotka ovat itse lajinsa valinneet? Eettisiä epäkohtia voi halutessaan löytää esim. kaikista harrastuksista, joilla on kielteisiä ilmastovaikutuksia, joten saako vaikkapa matkustelua harrastavista puhua samaan sävyyn kuin metsästäjistä? Tuskin. Syy tähän ristiriitaan ei minun nähdäkseni ole pohjimmiltaan muu kuin se, että matkustelu liippaa keskivertoihmisen omaa elämää ja kiinnostuksenkohteita paljon lähempää kuin metsästys tai ratsastus… Käytöstavat on silloin helpompi muistaa.

      Söpöyden perusteella arvottaminen koskee paljon laajempaa ihmisjoukkoa, kuin äkkiä mietittynä voisi kuvitella. Esimerkiksi lehmähän on kylläkin aika söpö eläin. On mielestäni selvää, että tämä vaikuttaa siihen, että monet eläinten oikeuksien puolesta barrikadeille kapuavat itkevät verta lehmien puolesta – mutta eivät niinkään ötököiden tai edes kalojen.

      Jos henkilö syö eläimiä edes jossakin muodossa, on kumma kyllä aika tavallista, että söpöyskerroin vaikuttaa siihen, mitä eläimiä hän katsoo voivansa syödä… Lohi menee alas aika monilla niilläkin, jotka eivät syö naudanlihaa – ilmoituksensa mukaan eettisistä syistä.

      Motiivi eläinoikeuskeskustelun herättelyyn ei ole ollenkaan samantekevä, koska motiivi vaikuttaa myös keskustelun sisältöön ja laatuun. Jos on tarkoitus vain viestiä omasta moraalista, se johtaa helposti juuri siihen, ettei sillä ole niin väliä, miten asiat oikeasti ovat, kunhan voi tuoda ilmi, että on ”oikealla puolella”. Tämä myös ruokkii kierrettä, jossa tosiasioita on yhä vaikeampi tuoda julki, koska suuri joukko on jo pintapuolisen keskustelun perusteella päättänyt, mitä mieltä asiasta kuuluu olla. Tällöin tähän mielipiteeseen sopimattomat faktat ja kokemukset otetaan helposti vastaan jopa aggressiivisesti.

      Sanoit, ettet edes aloita suojelukoirista tai hevosten kuolaimista… Mikäpä niistä aloittaessa, jos on erittäin hyvin perehtynyt näihin asioihin ja ehkä omaa niistä kokemustakin. Ellei ole, sittenkin saa tietysti avata sanaisen arkkunsa, mutta henkilökohtaisesti toivon, että oman tietomäärän rajoitukset huomioitaisiin näissä avauksissa. Juuri siksi, ettei keskustelu olisi sitä hyvesignalointia, jolla lähinnä vain viestitään, että minäpä osaan paheksua oikeita asioita.

      Avoin keskustelu ei saisi tarkoittaa sitä, että entistä vapautuneemmin syytellään tiettyjä ihmisryhmiä, vaan sen tulisi tarkoittaa, että entistä laajemmin tuodaan asioiden kaikkia puolia esiin – niitäkin puolia, jotka eivät nyt vallitsevaan eetokseen sovi.

      1. Kiitos vastauksesta! ☺️
        Onneksi asioista voi etsiä lisää tietoa mielipiteensä tueksi ,jos ja kun kaikesta ei täydellisen laaja-alaista ymmärrystä kaikilla tai kellään ole!
        Siihen ei ainakaan minun ymmärrykseni kuitenkaan riitä, jos joku sanoo ettei häntä oikeastaan eläinten parempi tai riittävän hyvä kohtelu kiinnosta lainkaan – defenssikö?

        1. Ehkä defenssi – ehkä vain rehellisyyttä. Itse suoraan sanottuna arvostankin tuollaista rehellisyyttä, sillä hei, eivät kaikki voi olla kiinnostuneita kaikesta! Meidän eläinrakkaiden ihmisten voi tietysti olla vaikea ymmärtää sitä, mutta eläimet eivät kiinnosta kaikkia lainkaan. 🙂

          Jos olemme täysin rehellisiä, tuskinpa meitä kaikkia ihan tasapuolisesti kiinnostavat eläinten oikeudet, lasten oikeudet, vammaisten oikeudet, vanhusten asema, jokaisen vähemmistön asema, kehitysmaiden hätä jne. Jokin asia on lähempänä sydäntämme ja jokin ehkä aika kaukanakin siitä.

          Ja miksi arvostan sitä rehellisyyttä… No siksi, että mielestäni on paljon parempi myötää, ettei asia kiinnosta, kuin koettaa vetää moraalipisteet kotiin haukkumalla jokunen eläintuottaja. Tämä on juuri sitä hyvesignalointia, joka nostaa niskakarvat pystyyn.

          Tiedon määrästä sanon vielä sen verran, että eihän kannan ottaminen asioihin tietenkään edellytä asiantuntijuutta. Ilmaisee kuitenkin mielestäni tervettä itsekriittisyyttä ja kunnioitusta muita kohtaan, että etenkin hyökätessään jotakin ihmisryhmää vastaan miettii aika tarkkaan, mitä asiasta oikeastaan tietää.

          Koen aidosti aika häpeällisenä sen, miten esimerkiksi valmiiksi ahtaalla olevia eläintuottajia suomitaan, samalla kun suuresta osasta kommentteja loistaa kilometrin päähän, ettei aiheesta ole juuri mitään käsitystä saati edes hataraa kokonaiskuvaa. 🙁

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *