Kun SAA tehdä töitä
Kello oli noin 23.30 illalla ja olin jo puolimatkassa höyhensaarille, kun havahduin siihen, että lupasin vastata asiakkaan sähköpostiin saman päivän aikana. Ponkaisin ylös ja menin vielä puoleksi tunniksi tietokoneen ääreen. Eräänä toisena iltana tapasin päivän viimeisen asiakkaan klo 21.30. Molemmat mainitut illat olivat viikonloppuiltoja.
Tavallisesti en jatka työpäivää noin myöhään enkä yleensä joudu myöskään paikkailemaan unohduksiani yötä myöten, koska saan työpäiväni useimmiten järjesteltyä järkevästi. Tästä on kiittäminen hyvää organisointikykyä.
Yhtä kaikki niitä tilanteita, joissa työpäivä vain jatkuu ja jatkuu, on silloin tällöin. Joskus katson myös viisaammaksi asettaa asiakkaan tarpeet etusijalle, vaikka sitten viikonloppuiltana yhdeksän jälkeen. Ei sitä voi kieltää, että kyllähän nuo tilanteet helposti vähän potuttavat. Sitten mieleen tulee myös toisenlainen ajatus: Jos hoidan asiakassuhteita yötä myöten, se kertoo siitä, että minulla on asiakkaita. Eikö tämä ole asia, josta on syytä olla kiitollinen?
On helppo sortua sellaiseen puheeseen, että päivittelee ja surkuttelee kiireitään, hankalia asiakkaita, tiukkoja aikatauluja, huonoa palkkaa. Milloin mitäkin. Kaikki työikäiset aikuiset varmasti tietävät, minkä tyylistä puhetta tarkoitan ja mitä latuja puheet (ja myös ajatukset) helposti lähtevät kulkemaan.
Minulla on eräs elävä muistikuva, joka tuskin koskaan täysin katoaa mielestäni. Se on muistikuva vuosien työttömyydestä ja siitä tunteesta, kun ei voinut käyttää kykyjään – ei niitä ihan tavallisia eikä edes vähän erikoisempia – yhtään mihinkään. Kuinka lamauttavaa se olikaan ja kuinka musertava turhuuden tunne siitä syntyikään.
On ehkä hiukan valheellista sanoa, ettei kykyjä voinut käyttää mihinkään. Onhan sitä elämää palkkatyön ulkopuolellakin! En kuitenkaan kokenut riittäväksi harrastusmaista toimintaa, kun ikä, terveys ja pystyvyys olisivat sallineet paljon enemmän. Kyllähän ponnistuksilleen haluaa jonkinlaista vastinetta, siis muun muassa liksaa. Lisäksi töiden saaminen on myös ikään kuin tunnustus: ponnistuksesi ovat meille rahanarvoisia. Jos tämä tunnustus jää aina saamatta, turhautumista ja jopa huonouden tunnetta on vaikea välttää.
Työkiireissä ja -paineissa voi hetkittäin olla liian helppo unohtaa, ettei työ ole itsestäänselvyys. Minä koin työttömyyden elämäni aika varhaisessa vaiheessa mutta se voi iskeä myöhemminkin, ja silloin ehkä vielä kipeämmin.
Aina työttömyys ei toki ole tragedia. Tiedän itsekin henkilöitä, jotka ovat jopa nauttineet hengähdystauosta. Niitä toisenlaisia ajatuksia alkaa kuitenkin helposti tulla kuvaan viimeistään siinä vaiheessa, jos tilanne pitkittyy. Mieleen hiipii epäilys siitä, onko töihin meneminen sittenkään oma valinta ja onko asia omassa hallinnassa ensinkään. Siinä vaiheessa ajatus siitä, että voisi tehdä töitä niin paljon, että niitä riittäisi jopa yön tunneille, voi tuntua saavuttamattomalta ylellisyydeltä.
Yrittäjyys tuo työn kokemiseen oman lisämausteensa. Yrittäjyys ei ole tae siitä, että olisi töitä, ainakaan riittävästi. Yrittäjänä asiasta saa usein olla hiukan huolissaan. Tämä huoli tuo sopivan annoksen kiitollisuutta niihin päiviin, kun muunkinlaisia tunteita voi herätä; niihin päiviin, kun tekee töitä 13 tuntia ja yrittää tehdä vasemmalla kädellä yhtä asiaa ja oikealla toista. Vaikka välillä voi kirota mielessään ja joskus ääneenkin ja olla päivän lopuksi lamauttavan väsynyt, pilvessä on kultareunus: tänäänkin minulla oli töitä.
En silti tarkoita kieltää enkä vähätellä työntekoon liittyviä ongelmia. Väsymys, burn out, työssä koettu arvostuksen puute ja vastaavat ongelmat ovat todellisia ja vakavia. Ymmärrän senkin olevan mahdollista, että jollekin henkilölle jossakin tilanteessa työstä irrottautuminen saattaa olla parasta, mitä hänelle voi tapahtua.
Palaan vielä lyhyesti muistoihin työttömyyden ajoilta. Eräs tuttavani, ilmeisesti vaistoten alakulon, jota koin työttömyyden vuoksi, kuittaisi aiheen sanomalla: älä sure, vielä sinäkin saat tehdä töitä enemmän kuin tarpeeksi. Joku olisi saattanut kokea kommentin vähän epäempaattisena, mutta omasta mielestäni se oli paljon mukavampi reaktio kuin moni muu. Mikä parasta, tuttava oli jopa oikeassa: olen sittemmin saanut tehdä töitä.
Kun aamuherätykset, kantapäitä kutittava kiire ja sisätiloissa kuluvat kesäpäivät harmittavat, on hyvä pitää mielessä, että mahdollisuus tehdä asioita ja toteuttaa itseään on melkoinen lahja. Se on vielä suurempi lahja, että tällä pystyy elättämään itsensä. Aina vain enemmän kiitollisuuden aihetta löytyy, jos tekemänsä asiat kokee mielekkäiksi, ehkä jopa kutsumukseksi – ei välttämättä aina ja kauttaaltaan, mutta edes jossakin määrin.
Sinulle, joka et nyt ole töissä mutta haluaisit olla, sanon tämän: tilanteet muuttuvat, ja muutos parempaan voi olla tulossa – silti, vaikkei se juuri nyt olisi näköpiirissä.
Lämpimin terveisin
Rouva R
Kuva Gerd Altmann/CC0/Pixabay
Olipa ihana kirjoitus! Itselleni työttömyys on tuonut mahdollisuuden oppia itsestäni ja hyvinvoinnista sekä pohtia sitä, mitä oikeasti haluan elämälläni tehdä. Jos koulutusta vastaavaa työtä löydy (tai ei välttämättä edes halua löytää), on mahdollisuus kokeilla jotain uutta, vaikka osa-aikaisesti. Olen löytänyt yksi kerrallaan kolme osa-aikatyötä, joista nautin, ja vapaa-aikaa riittää myös palautumiselle ja luovuudelle. Olen onnellisempi kuin vuosiin. Jos elinkustannukset eivät ole suuren suuret, näinkin tulee toimeen. Vaikka asiat eivät menisi suunnitelmien mukaan, elämä saattaa lopulta heittää jopa paremmille raiteille.
Kiitos kommentistasi ja oman kokemuksesi jakamisesta!
Onpa mukava kuulla, että työttömyysaika on tarjonnut sinulle mahdollisuuden suunnitella tulevaisuuttasi. Parhaassa tapauksessa työttömyys mahdollistaa juuri sen, että voi ottaa asioihin hiukan etäisyyttä ja miettiä ne uusiksi. Tätä prosessia vain valitettavasti usein häiritsevät ne muunlaiset ajatukset ja tunteet sekä myös ympäristön asenteet.
Useamman osa-aikatyön tekeminen kuulostaa hyvältä oivallukselta. Edelleen sellainen ajattelu on monilla tosi tiukassa, että työelämän pitäisi olla yhden ja saman työn tekemistä ja mieluiten virka-aikaan. Muut vaihtoehdot voidaan kokea selvästi huonompina ja vältettävinä – miettimättä edes, olisivatko ne oikeasti sitä. Kaikille ne eivät ole, kun niille vain uskaltaa antaa mahdollisuuden.