Kylmä rahapuhe

Ensimmäiseksi haluan myöntää, että ajattelen paljon rahaa. Puhun paljon rahasta. Taidan kirjoittaakin siitä aika paljon.

Syy ei kuitenkaan ole se, että raha olisi minulle tavallista tärkeämpi asia, osittain jopa päinvastoin. Syy raha-asioiden pyörittelyyn on pääasiassa yrittäjyys. Tälläkään en tarkoita sitä, että olisin yrittäjänä hilloamassa valtavaa määrää rahaa ja siksi miettisin asiaa paljon. Tarkoitan, että yrittäjänä minun on käytännön pakko miettiä raha-asioita varsin paljon. Jokainen euro on todella tehtävä jostakin. Se taas edellyttää monien rahaan liittyvien asioiden toistuvaa pohdintaa: Tuleeko rahaa riittävästi? Ellei tule, miten asian voisi korjata? Onko kulupuoli hallinnassa? Pitäisikö joitakin menoja kilpailuttaa? Pitäisikö hintoja nostaa? Millaisen tarjouksen teen asiakkaalle? Ja niin edelleen.

Vaikka pyörittelen tällaisia ja lukuisia vastaavia ajatuksia päässäni varsin paljon ja näissä asioissa täytyy usein mennä tiukasti järki edellä, suhtautumiseni rahaan ei silti ikinä ole ollut kylmäkiskoista. Ehkä juuri tämän vuoksi olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten kylmästi rahasta ja siihen liittyvistä valinnoista usein puhutaan.

Viime vuosina on alkanut tulla yhä enemmän ja helpommin rahaan liittyvää tietoa ns. tavallisen tallaajan saataville. Raha-asioista kirjoitetaan aikakauslehdissä kevyiden meikki- ja julkkisartikkelien lomassa. Esimerkiksi sijoittamisen vakuutetaan olevan kaikille mahdollista ja jaetaan ohjeita siihen, miten tässä voisi päästä alkuun.

Ilmiössä on paljon hyvää: se tuo hiukan mystillisen rahamiesten maailman paremmin kaiken kansan saataville ja opastaa niihin rahataitoihin, joissa kaikki eivät ole saaneet kovin hyvää oppia. Ilmiön huonot puolet liittyvät kuitenkin mielestäni siihen, että samalla rahakeskustelu vaikuttaa paikoin hyvin yksiääniseltä ja esittää valinnat suoraviivaisina, piilottaen niiden takana olevat arvot.

Rahastahan puhutaan nykyään usein tavalla, joka tosiasiassa asettaa taloudellisen hyvinvoinnin varmistamisen elämän tärkeimmäksi projektiksi. Sitä ei nähdä arvovalintana, että joku voi päättää olla panostamatta maksimaaliseen taloudelliseen turvallisuuteen, ainakaan muiden asioiden kustannuksella. Se nähdään sen sijaan helposti pelkkänä ajattelemattomuutena, itsekurin puutteena tai puutteellisina rahataitoina.

Tästä voisi antaa esimerkin, joka on tuttu jo paljon pidemmältä ajalta kuin sijoittaminen jokamiehen harrastuksena: vuokralla asuminen. Monet puhuvat siitä sitkeästi asiana, josta on olemassa vain yksi totuus: huipputyhmää touhua, jos omistusasuminen on suinkin mahdollista. Fiksut ihmiset esittelevät paperilla laskelmia siitä, kuinka paljon rahaa menee vuosien varrella jonkun muun taskuun, jos asuu vuokralla eikä omassa asunnossaan.

Näissä laskelmissa voivat kyllä olla numerot kohdillaan. Ne laskelmat eivät vain puhu mitään siitä, kuinka vapaata vuokra-asuminen on sitoumuksista. Ne eivät puhu mitään siitäkään, kuinka omistusasunto voi olla valtava ahdistuksen lähde. (Ne vesivahingot ja putkirempat!) Ne eivät usein puhu mitään myöskään siitä, että kaikki omistusasunnot eivät ole alueilta, joissa asuntojen arvo vain nousee ja kämppä viedään käsistä heti, kun sen haluaa myydä.

Muistan vuosien takaa erään nuoren työkaverin, joka oli ikävässä tilanteessa, kun hän oli muuttanut uuden kumppaninsa luokse ja vanha asunto oli jäänyt edelliseen kaupunkiin – roikkumaan, koska kaupaksi se ei mennyt. Tilanne oli siinä vaiheessa kestänyt jo kuukausia. Muistan myös itseni siinä tilanteessa, kun viimein tiesin, mihin haluan asettua – huikean vapaana lähtemään silloisesta asuinpaikastani, kun vain vuokra-asunnon avaimet oli palautettu. Ei muuta kuin tavarat autoon ja menoksi!

Johtoajatus tämän vuokra-asumisesimerkin takana on se, että vaikka kaikki eivät sitä helpolla sulata, joku voi arvottaa esimerkiksi asumiseen liittyvän sitoutumattomuuden hyvin korkealle. Ei se aina ole kyvyttömyyttä eikä ajattelemattomuutta vaan se voi olla rehellinen arvovalinta. Kaikille eivät kerta kaikkiaan ole tärkein asia ne laskelmat ja numerot, jotka osoittavat, kenen taskuun raha milloinkin virtaa, omaan vai vuokranantajan. Suotakoon se heille!

Toinen esimerkki asiasta, jossa kaikki eivät tunnu käsittävän, että asia on mahdollista kokea ja arvottaa monella tavalla, on eläke. Sitähän ei monesti mielletä minkäänlaiseksi näkemykseksi vaan tosiasiaksi, että itselleen tulee turvata niin hyvä eläke kuin suinkin mahdollista.

Tiedän jokusen tapauksen, joissa hyvissä tuloissa ja varsin varmassa työssä kiinni oleva henkilö on irtisanoutunut – ei päästääkseen vielä lihavampaan tilipussiin ja eläkkeeseen kiinni vaan tehdäkseen täydellisen elämänmuutoksen. Yksi ryhtyi yrittäjäksi epävarmalle alalle, toinen hyppäsi aivan tyhjän päälle. Molempiin monet suhtautuivat, kuin olisivat epäilleet heidän mielenterveyttään. Sanoivat jotkut sen suoraankin, että mieti nyt eläkettäsi. Ai niin kuin seuraavat 30 vuotta? Niinkö kauan pitäisi purra hammasta ja miettiä, että se eläke?

Toivon, ettei minua nyt ymmärretä väärin. Sille eläkkeestä huolehtimiselle on olemassa paljon järkiperusteita, eikä ole väärin tehdä valintoja hyvän eläkkeen varmistamiseksi. Toivoisin kuitenkin, että nämäkin ymmärrettäisiin arvovalinnoiksi, joista voi ajatella myös toisin.

Eräs tuttavani oli aiheuttanut hämminkiä, kun oli pyytänyt hänelle eläkesäästämistä tuputtaneelta henkilöltä perusteluja. Hän oli pyytänyt perustelemaan, miksi hänen kannattaisi kantaa ylimääräistä huolta epävarmoista eläkepäivistä sen sijaan, että vain nauttisi rahoistaan nyt. Vaikka henkilö, jolta perusteltuja oli pyydetty, myi työkseen eläkesäästämistuotetta, hän ei ollut osannut vastata kysymykseen. Enemmänkin hän oli vaikuttanut hämmentyneeltä, kun joku ylipäätään kyseenalaisti sen, etteikö eläkepäivien rahan riittävyydestä pitäisi olla huolissaan.

Olen itse yksi niistä henkilöistä, joka ei kanna erityistä huolta eläkepäivistään. Pyrin toki huomioimaan asian kohtuullisesti, mutten ikinä tekisi isoja elämänvalintoja sillä perusteella, mikä on parasta eläkkeeni kannalta. Uskon, että vanhuuden päivinä tärkein aarre on hyvin eletty elämä. Minun on vaikea nähdä itseäni vanhana katsomassa elämää tyytyväisenä taaksepäin ja toteamassa, että onpa hyvä, kun elin varovaisesti ja hissukseen, niin minulla on nyt käytössä jokunen satanen enemmän kuukaudessa. En vain osaa kuvitella sitä. Mutta tämä koskee siis minua – joku muu saa kaikin mokomin ajatella ja kokea toisin!

Sen lisäksi, että rahapuheessa nähdään nykyään tietyt arvovalinnat annettuina ja valmiiksi lukittuina, siinä on vielä yksi häiritsevä piirre. Mielestäni arkinen, yksityiselämään suuntautuva rahapuhe on äärimmäisen individualistista. Se korostaa ennen muuta sinun rahojasi, sinun säästöjäsi ja sijoituksiasi sekä sinun eläkettäsi. Tällainen puhe ei tunnista rahaa esimerkiksi perheen tai pariskunnan yhteisenä asiana – ei ainakaan muuten kuin siinä määrin, että se myöntää tarpeen alaikäisten lasten elättämiseen. Muuten raha-asiat ovat sinun asioitasi. Jos rahasta puhutaan muussa mielessä, tämä on usein varoittelevaa puhetta: Teithän avioehdon? Osaathan varoa taloudellista hyväksikäyttöä? Vanhus, eiväthän sukulaiset vie rahojasi?

(Parisuhde ja raha-asiat ovat yksi iso aihekokonaisuus, josta riittäisi paljonkin sanottavaa – niin paljon, että teen siitä myöhemmin vielä oman postauksensa.)

Monille nykyinen rahapuhekulttuuri voi varmasti olla järkevää, turvallista ja jopa voimaannuttavaa. Vastaahan se monellakin tavalla siihen kysymykseen, että miten voisin turvata itseni ja talouteni. Henkilökohtaisesti koen kuitenkin rahapuheen nykymuodossaan varsin tunnottomana ja kylmäkiskoisena: se esittää elämän yksinäisenä puurtamisena, jossa katse tulisi pitää tiukasti suunnattuna omaan pankkitiliin ja sen suotuisaan kehitykseen. Muu on taitamatonta tai ainakin jotenkin löperöä.

Ei kiitos – ei siltikään, vaikken usko olevani raha-asioissa ihan kaikkein avuttomin ihminen.

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuvat Charles Thompson/CC0/Pixabay (ylempi) ja Bruno/CC0/Pixabay (alempi)