Luonto ei ole meille vain elämyspuisto

Nykyään luonnon ystävinä ja suojelijoina esitetään usein aivan tietynlaiset henkilöt. Sellaiset, jotka samoilevat kansallispuistoissa, tekevät mielellään telttaretkiä ja tällaista miljöötä vasten kertovat luontoon liittyvistä huolistaan. Nämä ovat henkilöitä, joilla tuntuu usein olevan erityinen luontosuhde ja jotka hyvin mielellään suojelisivat vähän kaikkea: metsiä, järviä, turvesoita ja etenkin eläimiä.

Onko sitten väärin nauttia luonnosta liikkumisesta ja luonnon läheisyydestä? Ei tietenkään. Se voi olla mitä mainioin tapa viettää aikaa, nollata stressiä ja saada liikuntaa. Se voi myös auttaa selkeyttämään ajatukset urbaanin sekasorron keskellä ja tuoda meidät lähemmäs omia juuriamme.

Aivan, ne juuret… Missä ne oikeastaan ovat, ja mikä suhteemme luontoon alkujaan on?

Ihminen on viljellyt maata noin 12 000 vuotta, ja juuri maanviljely mahdollisti ihmiskunnan ennennäkemättömän kehityksen. (Aiheesta voi lukea mm. tästä Tekniikan Maailman verkkoartikkelista.) Maanviljely tietenkin oli – ja on – mitä suurimmissa määrin luonnon valjastamista ihmisen omiin käyttötarkoituksiin; se on puuttumista luonnon kiertokulkuun tavalla, johon mikään muu laji ennen ihmistä ei ole kyennyt.

Tätä ennenkään ihminen ei tietenkään ollut luonnossa pelkkä sivustaseuraaja. Ihminen oli metsästäjä–keräilijä, joka verotti osansa luonnon antimista ja teki sen vieläpä aika tehokkaasti.

Mitä oikeastaan ajan takaa tällä muinaishistorian kertauksella? Sitä, että meillä on takana erittäin pitkä taival sellaista luonnon hyödyntämistä, joka ylittää muiden eläinten kyvyn hyödyntää luontoa. Ihmisen kädenjälki luonnossa on jo pitkä ja syvä. Sekin osa luontoa, jonka miellämme alkuperäiseksi ja jota puolustamme ihmisen pyrkimyksiltä, on todellisuudessa usein inhimillisen kulttuurin läpitunkemaa ja moneen kertaan ihmisen muokkaamaa. Mutta onko tätä perusteltua nähdä vain huonona asiana ja uhkana?

Kykymme luonnon hyödyntämiseen on todellisuudessa pitkälti hyvinvointimme perusta – eikä vain alkusysäyksenä jossakin tuhansien vuosien takana vaan myös myöhemmän kehityksen mahdollistajana. Esimerkiksi Suomen hyvinvointi on nojannut ja nojaa tänä päivänäkin hyvin suurelta osin metsätalouteen eli Suomen metsien hyödyntämiseen. (Aiheeseen liittyviin lukuihin voi tutustua esim. Maa- ja metsätalousministeriön verkkosivulla.)

Luonnon hyödyntämisen alkujuurista on toki tultu jo aika kauas. Niin kauas, että suuri osa ihmisistä pystyy elämään ja työskentelemään niin, ettei luonnon hyödyntäminen suoraan näy heidän arjessaan. Ravintoa ei tarvitse lähteä hakemaan metsästä tai metsästämään, ei myöskään kalastamaan. Peltoa ei tarvitse raivata tai edes viljellä eikä karjaa kasvattaa. Sen enempää talon rakentaminen kuin sen lämpimänä pitäminenkään ei edellytä, että pitäisi itse lähteä kaatamaan puita metsästä.

Tästä asetelmasta käsin on helppo sokeutua sille, että omakin elämä ja hyvinvointi perustuu luonnon hyödyntämiselle. Ruokaa saa kaupasta muovipakkauksissa, millä ei välttämättä omissa silmissä ole kovin vahvaa yhteyttä siihen, että joku jossakin raivaa peltoa ja viljelee maata. Monet muutkin hyödykkeet tulevat suoraan kaupasta, ja sähkö tulee sieltä kuuluisasta pistorasiasta. Prosessit sen taustalla, että kaikki tämä tapahtuu ja on mahdollista, voivat tuntua mutkikkailta ja epäselviltä. Kun aamulla juo take-away-kahvin pahvimukista, tällä ei tunnu olevan yhteyttä siihen, että parhaillaankin jossakin tehdään metsähakkuita. (Olen kirjoittanut aiheesta enemmän tässä postauksessa.)

Se, että hyvin usein joku muu kuin ihminen itse hoitaa luonnonvarojen käyttöönoton konkreettisella tasolla, ei kuitenkaan saisi sumentaa ymmärrystä siitä, mitkä elämän edellytykset pohjimmiltaan ovat. Vaikka välissä voi olla kymmenittäin välikäsiä, se ei muuta sitä, että nykyihminenkin syö, pysyy lämpimänä, asuu ja elää pitkälti juuri siksi, että luonnonvaroja hyödynnetään tehokkaasti.

Kun olin senikäinen lapsi, että pystyin juuri ja juuri hahmottamaan, että Suomessa on erilaisia poliittisia puolueita ja tähän liittyen erilaisia poliittisia aatteita, minulla oli pitkään mielessäni tietty kuva vihreitä aatteita edustavista henkilöistä. Ajattelin, että he ovat varmaankin sellaisia ihmisiä, jotka asuvat jossakin sähköttömässä majassa keskellä metsää ja elävät luonnon antimilla, pientä kasvimaata viljellen. Hämmästykseni oli suuri, kun varttuessani ymmärsin, että erittäin suuri osa vihreiden aatteiden kannattajista asuukin isoissa kaupungeissa ja näkee niin sanotun luonnosta elämisen asiana, jota pitää vastustaa.

Lapsethan kuvittelevat kaikenlaista ja heille syntyy joskus hassuja käsityksiä. Täytyy kuitenkin sanoa, että osa minusta jakaa edelleen lapsuuden hämmennykseni siitä, millaiset henkilöt usein kokevat olevansa eniten luonnon asialla: sellaiset, joiden yhteys luontoon on kaikkein heikoin.

Kun tekee retkiä luonnossa säänkestävissä vaatteissa, kenties talvimakuupussissa yöpyen, voi toki tavoittaa eräänlaisen suhteen luontoon. Pitäisi kuitenkin ymmärtää, ettei ihmisen luonnollinen rooli suhteessa luontoon ole suinkaan se, että hän on luonnossa pelkästään ohikulkija ja elämysmatkailija.

Kun joku ilmoittaa nöyrästi kunnioittavansa luontoa ja esittää tämän tiimoilta monenlaisia vaateita siitä, kuinka luonto pitäisi jättää rauhaan, usein hän todellisuudessa paljastaa, kuinka kaukana luonnosta hän ajatuksineen on. Luonto ei ole vain kaunis maisema, vaan se on myös hyvinvointimme lähde. Tämä toki tarkoittaa myös sitä, että tätä hyvinvoinnin lähdettä pitää vaalia. Häkellyttävän usein tunnutaan kuitenkin vaadittavan, että kaikki luonnon hyödyntäminen pitäisi yksinkertaisesti lopettaa ja kieltää. Ei saa kaataa puita, ei saa nostaa turvetta, eläimiä ei saa tappaa, ei kasvatettuina eikä metsästettyinä, oikeastaan viljaakaan ei saisi viljellä, koska siitä tulee iso hiilijalanjälki ja metsää hävitetään peltojen tieltä.

Jossakin vaiheessa olisi hyvä pysähtyä miettimään, mitä kaiken tämän kieltämisen jälkeen oikeastaan jäisi jäljelle ja miten ja millä sen jälkeen elettäisiin. Tämä on nimittäin hyvin tärkeä kysymys, yksi kaikkein tärkeimmistä.

Juuri luonnonvarojen tehokas hyödyntäminen on mahdollistanut sen, että olemme ylipäätään tässä tänään; että voimme romantisoida omaa suhdettamme luontoon ja paheksua luonnonvarojen käyttöä, syys–seuraus-suhteiden hämärryttyä silmissämme jo kauan sitten. Meidän onkin syytä esittää itsellemme yksi kysymys: eikö ajatus siitä, että luonnon pitäisi olla ensisijaisesti elämyspuisto, jota vain ihaillaan kaukaa ja kunnioittavasti, ole juuri luonnosta vieraantuneisuutta pahimmillaan?

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat Joe/CC0/Pixabay (ylempi) ja Arek Socha/CC0/Pixabay (alempi)