Miksi tiukkaa?

Siitä on varmaan hyvä aloittaa, että vastaan vääjäämättä mieleen tulevaan kysymykseen: miksi ihmeessä tiukkaa?

Vastaus juontaa juurensa vähän takaperoisesti siihen, kuinka minussa on jo pidempään noussut alitajuinen vastarinta ilmiölle, jota voisi kutsua löysyyspuheeksi. Monissa yhteyksissä kehotetaan ottamaan löysemmin, olemaan välittämättä, jättämään tekemättä.

Naisille suunnatuissa medioissa kerrotaan, että rakkaat siskot, ei sillä niin väliä ole, vaikka lapsiperheen kiireissä jäisi siivoamatta! Kun puhutaan työelämän hektisimmistä vuosista, neuvotaan ottamaan rennommin ja olemaan vapaa-ajalla turhaan nipottamatta. Monesti elämänmuutosohjeissa korostetaan armollisuutta, armollisuutta ja vielä kerran armollisuutta. Et edes laihdu, ellet armahda itseäsi!

Onko armollisuus sitten pahasta? Oma käsitykseni on, että vastaus tähän on paljon moniulotteisempi, kuin ruuhkavuosia tai elämäntaparemonttia koskevissa artikkeleissa annetaan ymmärtää. Väittäisin jopa, että niissä toisinaan oiotaan mutkia ja kirjoitetaan sitä, mitä ihmiset haluavat lukea. Kuka ei haluaisi kuulla, että armahda itseäsi, koska sinä riität? Kenelle se ei myisi?

Minusta armollisuus ei ole huono asia, mutta sitä tulee mitata oikealla mitalla ja se tulee ajoittaa oikein. Muuten se voi olla este ihmisen ja hänen päämääriensä välissä ja luoda elämään turhaa kaoottisuuden ja keskeneräisyyden tunnetta. Oma teesini ja samalla vastineeni löysyyspuheeseen on se, että ihmisen on hyvä vaatia itseltään ja laittaa itsensä tiukillekin ja sen jälkeen on sopiva hetki ottaa löysästi, kuin kiitoksena hyvin tehdystä työstä.

Kokemukseni mukaan molemmissa tapauksissa menee metsään, sekä silloin, kun itseltä ei osata vaatia, että silloin, kun vaatimista ei osata lopettaa. Molempia tarvitaan, tiukkuutta ja löysyyttä, kiristämistä ja hellittämistä, itsensä käskemistä ja sitä viimeistä, koiraihmisille tuttua käskyä: vapaa!

Mainitsin oman kokemuksen, ja nyt ehkä mietitte, millainen ihminen tässä on jotakin kokemassa. Vastaus kuuluu, että olen aikaansaava, kontrollifriikihtävä laiskimus. Olen se tyyppi, joka kiristää nutturaa vielä yhden ylimääräisen kierroksen, koska homma vain pitää saada tehtyä. Olen kuitenkin myös se tyyppi, jolle hauskin hauska on aina löysäilyä. Toinen puoli minusta on suistumassa sohvan pohjalle, toinen putoamassa ylisuorittamisen syövereihin. Tiukkuuden ja löysyyden sopivaa suhdetta on siis saanut miettiä. Paljon.

Jos olen tähän mennessä jotakin oppinut, niin sen, että vastaus ei löydy kummastakaan yksin. Elämästä jää olennainen osa kokematta, jos vain suorittaa suorittamasta päästyäänkin, muttei onnellisuus pidemmän päälle sohvan pohjaltakaan löydy. Kyky jämäkkyyteen ja tehokkaaseen suorittamiseen kuljettaa meitä kohti päämääriämme. Kyky levätä siinä välissä taas pitää huolen siitä, että jaksamme kulkea päämääriämme kohti huomennakin ja osaamme pysähtyä nauttimaan siitä, mitä olemme jo saavuttaneet.

Elämän tiukempi puoli on sitä, minkä puolesta katson tarpeelliseksi puhua. Ajassa ei tarvitse mennä kovin kauas taaksepäin, kun nautinnonhaluisuutta ja itsensä hemmottelua on paheksuttu yleisesti. Nykyään sitä on toisinaan vaikea edes kuvitella, koska meille myydään niin monenlaisia nautintoja tuotteina ja palveluina sekä mielikuvina. Monella suulla, niin mainostajan kuin elämäntaito-oppaankin, meille kerrotaan, että ansaitsemme lepoa, laatuaikaa, hauskanpitoa ja hyvää ruokaa. Näihin kannustetaan niin vahvasti ja ehdoitta, että mielestäni asian toinen puoli jää usein käsittelemättä. Jää kertomatta, mitä kannattaisi tehdä ennen löysästi ottamista vai kannattaisiko mitään. Ja olisiko joskus hyvä käskeä itseään tekemään se oikein tiukassa äänilajissa?

En haikaile elämään lisää epämääräistä paheksuntaa, tarkoituksetonta kiristelyä enkä kaiken kivan kieltämistä vain kieltämisen ilosta. Ajattelen silti, että nykyihmisenkin elämässä on oma paikkansa asioille kuten kohtuullisuus, kurinalaisuus ja jopa askeettisuus. Enkä minä näe näitä pakollisena pahana saati jonakin masokistisena rangaistuksena vaan aidosti osana hyvää elämää – sellaisena, kuin minä sen ymmärrän.

Vaikuttaa melkein siltä, kuin suuri osa kaikenkarvaisista elämäntaito-ohjeista olisi suunnattu ylitunnollisille puurtajille. Ehkä onkin. Ehkä heille ainoa järkevä viesti on juuri se armollisuus, ainakin silloin, jos ylitunnolliselta puurtajalta ei löydy taipumukselleen mitään vastavoimaa hänestä itsestään (kuten se sohvan vastustamaton kutsu).

Minä aion blogissani käsitellä mainitsemaani sopivan tiukkaa elämää. Mitä se on ja mitä se voisi olla. Miten se toteutetaan. Jos pelkkä ajatus ärsyttää tai haukotuttaa, siirry eteenpäin! Jos olet se ylitunnollinen puurtaja, jonka elämässä kaikki on jo ääritiukkaa ja joka voisi saada tiukkuuteen kannustamisesta vain huonoja vaikutteita, häivy sassiin! Te muut: jos tunnet ajatuksen sopivan tiukasta elämästä puhuttelevan, hyppää kyytiin!

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuva TanteTati/CC0/Pixabay