Miten haluat vanheta?
Olen aiemminkin kirjoittanut melko laajasti siitä, kuinka vanheneminen on ollut minulle aina jossakin määrin ahdistava asia. Aiemmassa tekstissäni käsittelin asiaa lähinnä naiseuden näkökulmasta, muttei vanheneminen ole helppo asia muutoinkaan.
Minulla on aina ollut hyvin voimakas tietoisuus vanhenemisesta ja elämän rajallisuudesta. Jopa niiltä ajoilta, kun olen ollut ala-asteikäinen, minulla on joitakin muistikuvia hyvin arkisista hetkistä, joina elämän rajallisuus on iskenyt tajuntaan. Muistan istuneeni koulupäivän jälkeen olohuoneessa vanhempien kanssa katsomassa telkkaria, kun yhtäkkiä ajatus on tullut kirkkaana mieleeni: elämäni tulee olemaan tällaista vain hyvin rajallisen ja ohimenevän ajan.
Siinä täysi-ikäisyyden kynnyksellä taisin olla jopa lievästi huvittava tapaus. Muiden intoillessa ajokorteista ja baareista itse mietin hetkittäin hyvinkin synkkänä, että siitä se alamäki sitten alkaa; pian ei voi enää sanoa olevansa lapsi eikä nuori.
Tällä hetkellä vanhuudesta puhutaan paljon siitä näkökulmasta, että vanheneminen tulisi hyväksyä paremmin: pitäisi lakata odottamasta, että 50-vuotias näyttää samalta kuin 30-vuotias, ja häivyttämästä näkymättömiin ikääntyviä ihmisiä, etenkin naisia.
En ole tästä mitenkään erityisen eri mieltä. Katson asiaan kuitenkin myös siitä toisesta suunnasta: Kyllä, meidän kulttuurissamme edelleen ihannoidaan ikinuoruutta ja suhtaudutaan monella tavoin epäreilusti vanhenemiseen. Toinen puoli asiasta on kuitenkin se, että vanhenemisen piikkiin koetetaan myös laittaa asioita, joiden ei ole mitenkään välttämätöntä liittyä vuosien karttumiseen. Esimerkiksi kyyninen suhtautuminen rakkauteen ja ihmissuhteisiin, paikoilleen jämähtäminen tai epäterveellisten elämäntapojen jäljet eivät ole pakollinen osa vanhenemista.
Yksi selkeä esimerkki asiasta, joka on kauan – ja aiheetta – laitettu ikääntymisen piikkiin, on tämä: Lähes jokainen on varmasti joskus kuullut sen väitteen, että helppohan se nuorena on, kun voi syödä mitä hyvänsä, mutta odotas, kun täytät 30 (tai 35 tai 40) ja aineenvaihdunta hidastuu, niin et voi edes kävellä leipomon ohi lihomatta. Mikäs siinä odotellessa, mutta kun koko väitteellä ei edes ole todellisuuspohjaa!
Tuoreen tutkimuksen mukaan tekosyyt joutavat romukoppaan. Tutkimuksen mukaan ihmisen aineenvaihdunta nimittäin pysyy vakaana ikähaitarilla 20–60 vuotta. Vasta vanhuksilla aineenvaihdunta hidastuu niin merkittävästi, että se vaikuttaa ravinnosta saadun energian kulutukseen. (Lähde: MTV-uutiset: ”Syytätkö lihomisesta ikää? Näin aineenvaihdunta oikeasti muuttuu elämän aikana – yllättävä havainto”)
Se, ettei vanhenemiseen välttämättä tarvitse liittyä kaikkea sitä, mitä siihen usein liitetään, on ollut itselleni tärkeä ja helpottava oivallus. Kuten jo aiemmin mainitsemassani postauksessa kerroin, yksi ahdistusta aiheuttava asia vanhenemisessa on ollut se, etten lapsuudessa ja nuoruudessa tuntenut juurikaan ikääntyviä naisia, jotka olisivat olleet minun silmissäni kannustavia roolimalleja. Olen kuitenkin myöhemmin oivaltanut, mitä kaikkea ikääntyminen voi olla – ja mitä sen ei tarvitse olla.
Ei vuosien karttuessa tarvitse elää tietyllä tavalla tai tietyssä roolissa, ellei halua. Ei tarvitse käydä omassa elämässään läpi kaikkia keski-ikä-kliseitä. Työelämääkään ei ole pakko kahlata läpi sillä tavallisimmalla kaavalla, eläkkeeseen huipentuen ja sitä hartaasti odottaen.
Voi pitää kiinni niistä asioista, jotka itselle ovat jo nuoruusvuosina olleet tärkeitä, jos haluaa. Voi valita oman tiensä ja olla välittämättä siitä, mitä missäkin iässä tavallisesti tehdään. Voi jopa näyttää erilaiselta kuin ikäisensä tavallisesti, jos se on itselle tärkeää.
Kaiken kaikkiaan iän mukanaan tuoma muutos ei joitakin fyysisiä reunaehtoja lukuun ottamatta ole useinkaan pakko, vaan monesti se on mahdollisuus, johon voi tarttua tai olla tarttumatta.
Ei tietenkään pidä silti sortua siihen, että kuvittelisi olevansa kaikkivoipa. Kaikkia asioita elämässä ei voi valita. Ikää myöten kohdalle voi osua elämäntavoista riippumattomia sairauksia, onnettomuuksia tai tragedioita, jotka saattavat tehdä ikääntymisestä juuri jotakin sellaista, mitä sen ei toivoisi olevan.
Tätä on kuitenkin siinä mielessä turha jäädä märehtimään, että jos tapahtuu jotakin, mille ei itse voi mitään, ennakolta murehtiminen ei asiaa muuksi muuta. Sen sijaan on hyvä keskittyä siihen, mille voi tehdä jotakin. Niitä asioita on sentään paljon!
Jos mietin, mitä hyvää siinä on ollut, että olen jo lapsena ollut synkän tietoinen elämän rajallisuudesta, niin voisin nostaa esiin juuri sen, että olen ymmärtänyt vaikuttavani joka hetki siihen, mitä vanheneminen tulee olemaan. Olen tiedostanut, että jos elää elämänsä ensimmäiset 40-50 vuotta ikääntymistä ajattelematta ja herää todellisuuteen vasta työterveyslääkärin patistelemana, tämä ei välttämättä ole paras tapa kohdata vanhenemista.
Toivon silti, ettei minua ymmärretä väärin: En voi ottaa kunniaa täydellisistä elämäntavoista, en ikääntymisen näkökulmasta tai mistään muustakaan. En ole elänyt elämääni vain ajatellen sitä, ettei kasvoihin tule turhia ryppyjä tai sisäelinten ympärille turhaa rasvaa. Edes mieltäni ja sydäntäni en varmasti ole onnistunut suojelemaan vanhenemisen haittapuolilta joka asiassa.
Olen kuitenkin elänyt tiedostaen paitsi käytössä olevan ajan rajallisuuden, myös sen, että tämän päivän (ja eilisen) valinnat vaikuttavat paljon siihen, millainen ja kuinka toimintakykyinen ja terve ihminen peilistä katsoo vastaan 50- tai 70-vuotiaana. Tämä on ollut yksi niistä asioista, joissa voin sanoa itselleni: hyvä minä!
Oletko sinä miettinyt, miten haluat vanheta? Oletko elänyt niin, että se tukee tätä toivettasi? Jos et, entäpä jos aloittaisit tänään?
Lämpimin terveisin
Rouva R
Kuva Gerd Altmann/CC0/Pixabay
Word. Minua viehättää todella paljon ajatus siitä, että ikä on ihan oikeastikin hyvin pitkälle vain numero jonka ei tarvitse korreloida juuri minkään kanssa (joitain fyysisiä faktoja lukuunottamatta). Minä olen vaihtanut ammattia 35- vuotiaana ja saanut ensimmäisen lapseni 44- vuotiaana (luomusti). Nuorena aikuisena olin alipainoinen, nykyisin normaalipainoinen – ”reseptillä” suhteellisen terveellinen ruokavalio, muutamat kävelylenkit per viikko, viikonloppuisin viiniä ja joskus suklaata😊 Tavoittelen edelleen omia unelmiani, jotka liittyvät mm. musiikkiin ja kirjoittamiseen (osa on jo toteutunutkin). Pidän edelleen ponnaria ja revittyjä farkkuja ja minihameita. Aion todennäköisesti vaihtaa työnkuvaani vielä ainakin kerran. Ja – joka päivä yritän pitää lapsenomaisuuteni elossa – innostua ja ihastua pienestä, pysähtyä hetkeen, ja nauraa ”lapsellisille” asioille.
Minäkään en ole mitään keski-iän lähestyessä vastaan tulevaa ”pakkolihomista” kokenut. Olen nyt yhtä hoikka kuin olin 15-16-vuotiaana. Itselläni resepti on ollut kohtuullinen syöminen ja hyvin fyysinen elämäntapa – siis ihan se sama resepti kuin silloin teininäkin. Todellakaan kaikesta herkuttelusta en silti kieltäydy. Söin eilenkin kolme pääsiäismunaa. 😀
Sillä en itse sen sijaan pääse kehumaan, että olisin säilyttänyt lapsenomaisuuteni. Se on tainnut kadota jo joskus kymmenen ikävuoden jälkeen. Enemmänkin olen ollut tietyllä tavalla hyvin aikuinen jo varhain, kun olen esimerkiksi aloittanut työelämän tosi nuorena. Mutta vaikka poissaolollaan loistavasta lapsenomaisuudesta en voi pitää kiinni, minulle on aina ollut tärkeää välttää tietyt aikuisuuden karikot. Tai sellaiset asiat, jotka minusta vaikuttavat siltä – jollekin toisellehan ne voivat näyttäytyä ihan eri valossa!
Omista unelmistani minäkin olen halunnut pitää kiinni, niistä sellaisistakin, jotka useimmilla jäävät aikuisuuden jalkoihin. Juuri tämä on ollut itselleni se tärkeä oivallus: ei ole pakko astua mihinkään sellaiseen aikuisen rooliin, joka näyttää omissa silmissä lähinnä vankilalta ja omasta itsestä luopumiselta. Oman aikuisuutensa voi rakentaa itse. 🙂
Ihana kun söit kolme pääsiäismunaa!😊
Minä olen näin keski-ikäisenä kyllä sekä painavampi että pehmeämpi kuin nuorena, mutta uskon sen liittyvän paljolti siihen – kuten itsekin arvelit – että olin nuorempana fyysisesti huomattavasti aktiivisempi. Kävin juoksulenkeillä (vaihtuivat kävelyyn 3-kymppisenä),säännöllisesti uimassa, polkupyöräilin jonkin verran, ja harrastin erilaisia tanssilajeja sekä kuntosalia 2-3krt viikko. Korona-ajan etätöiden ja kotoilun myötä kävin hetken aikaa ylipainonkin puolella, mutta raskaus karisutti nuo kilot eivätkä ne ole tulleet takaisin – kiitos pienen ruokavalio-skarppauksen ja kävelylenkkien.
Tuo on viisaasti sanottu että omasta aikuisuudesta voi tehdä omanlaisen❣️
Olen muuten tuota pohtinut että mitenköhän asiaan vaikuttaa oma painohistoria. Jos ei ole tarvinnut koskaan laihduttaa/paino pysynyt koko ajan jotakuinkin samassa, niin sillä(kin) lienee iso merkitys.
Minulla painon vaihtelu on viime vuodet ollut vähäistä, mutta siinä täysi-ikäistymisen kieppeillä lihoin aika paljon (yli 10 kg), vaikken ylipainoinen ollut silloinkaan. Tämä ei kuitenkaan ollut omastakaan mielestäni mitenkään selittämätön lihominen vaan ruokavaliosta johtuva. Hyvin aktiivista elämää vietin silloinkin, mutta syöminen oli mitä oli.
Sitä en osaa sanoa, laihdutinko tuon jälkeen sanan varsinaisessa merkityksessä. Muutin elämäntapoja, mutta kutsuuko sitä sitten laihdutukseksi (tai varsinkaan laihdutuskuuriksi), se lienee makuasia. Paino joka tapauksessa palautui ”alkuperäisiin” lukemiin.
Itse olen (valitettavasti) huomannut että painonlasku/hallinta on vaikeutunut HUOMATTAVASTI neljänkympin jälkeen. Omassa tapauksessa kyse ei ole aktiivisuuden puutteestakaan. Mikä ennen riitti, ei vaan enää riitä. Ja tämän saman todenneet monet muutkin. Tutkimukset sanokoot mitä tahansa.
Kiitos kommentistasi!
Se tosiaan lienee ihan kiistatonta, että hyvin monilla keski-iässä paino lähtee nousuun. Ilmiön syyt ovatkin sitten jo kiistanalaisempi asia.