Moralismin uusi tuleminen

Ei ole uusi asia, että ihmiset kiinnittävät huomiota siihen, miltä oma toiminta näyttää ulospäin, ja toivovat tämän näkymän olevan mahdollisimman hyvä ja yhteisön silmissä hyväksyttävä. Päinvastoin voidaan varmasti olettaa asian olleen näin niin kauan, kuin on eletty jonkinlaisissa yhteisöissä.

Sosiaalinen hyväksyntä on ihmisen kaltaiselle laumaeläimelle aina enemmän tai vähemmän tärkeää. Alkukantaisissa yhteisöissä se on voinut olla jopa nykyistä tärkeämpää, koska sivistynyt yhteiskunta on pelisäännöillään luonut aiempaa enemmän liikkumavaraa ja tilaa yksilölliselle erilaisuudelle.

Tämä liikkumavara on kuitenkin mielestäni viimeisen noin kymmenen vuoden aikana alkanut taas kaventua. Nähdäkseni suuri syy tähän on sosiaalinen media ja se, miten se on muovannut arkeamme ja ajattelutapaamme.

Sosiaalinen media on yhä enenevissä määrin vaikuttamisen kanava. Viime aikoina on alettu puhua myös somekohuista. Ne voivat tarkoittaa jonkin julkisuuden henkilön kuohuttavia, kenties aika viihteellisiä edesottamuksia mutta myös hyvin vakavahenkistä kritiikkiä jonkin henkilön tai ilmiön ympärillä. (Olen kirjoittanut somekohuista ja niiden haitallisuudesta ennenkin.)

Taannoin RKP:n puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson äityi vaatimaan perussuomalaisilta etäisyyden ottamista ”asioihin, jotka voidaan kokea rasistisiksi teoiksi”. (Aiheesta voi lukea tästä Ylen verkkoartikkelista.) Paitsi että vaatimus on täydellisen mahdoton toteuttaa – koska mitä hyvänsä voidaan kokea miten hyvänsä – se myös kuvaa hyvin nykyajan henkeä: on tärkeä näyttää, viestiä ja signaloida ahkerasti ja johdonmukaisesti hyväksyttäviä asioita. Painopiste valitettavasti vaikuttaa usein olevan jopa hieman enemmän siinä, miltä asiat näyttävät, kuin siinä, mitä ne ytimeltään ovat…

Se, että sanomisiaan ja tekemisiään – ja etenkin sitä, miltä ne näyttävät – joutuu miettimään tarkkaan, ei koske vain poliitikkoja ja muita julkisuuden henkilöitä. Olen usein kuullut, kun joku sanoo, ettei hän laita jotakin juttua someen, koska siitä tulee vain sanomista. Jos kyse olisi vain terveestä itsekritiikistä sen suhteen, mitä kannattaa julkaista, tämä olisi ihan hyvä juttu. Kyse on kuitenkin monesti ollut enemmänkin siitä, että on haluttu ylläpitää sellaista kuvaa, jonka arvellaan olevan muiden silmissä hyväksyttävä.

Esimerkiksi korona-aikana jotkut sensuroivat somejulkaisuistaan kaiken, mikä edes haiskahti sosiaaliselta kanssakäymiseltä, matkustamiselta tai muulta potentiaalisesti paheksuttavalta toiminnalta. Eläinten suhteen monet ovat antaneet periksi jo kauan sitten: hauskaa kissa- tai koiravideota tai ratsastusaiheisia kuvia ei välttämättä viitsitä jakaa, koska hulluttelevalle lemmikille joku diagnosoi käytöshäiriön tai sairauden ja mitä tavallisimmasta ratsastushetkestä löydetään takuuvarmasti eläinten kaltoinkohteluun viittaavia elementtejä.

Paitsi että saa miettiä tarkkaan, mitä jakaa somessa, nykyään on tunnistettavissa myös sellainen ilmiö kuin tahattomasti someen joutumisen pelko. Useammin kuin kerran olen kuullut kommentteja kuten huh, onneksi tätä ei kukaan kuvannut tai apua, millaisen Youtube-videon tästäkin saisi. Useinkaan näitä kommentteja ei ole lausuttu täysin vakavalla naamalla vaan enemmän tai vähemmän vitsillä. Väitän silti, että kommentit heijastelevat ihan todellista pelkoa.

Vaikka sosiaalinen hyväksyntä ja paheksunta ovat ilmiönä ikiaikaisia, nykyajassa erityisen pelottava ja epäreilu elementti on sosiaalisen median mahdollistama volyymi. Poliitikkoja ja muita julkisuuden henkilöitä luonnollisesti vahditaan tarkkaan. Kuitenkin myös ihan tavallisen Maija tai Matti Meikäläisen tekemästä virheestä voi teoriassa tulla ulkomaita myöten vihaa herättävä tapahtuma, jolle tuhannet ja taas tuhannet ihmiset peukuttavat alaspäin.

Ennen vanhaan, vaikka sosiaalinen liikkumavara on saattanut olla vähäistä, paheksunnan piiri on ainakin tavallisten ihmisten kohdalla ollut rajattu. Vaikka olisi toiminut kuinka typerästi ja väärin, sosiaalinen tuomio on tullut pääasiassa omalta yhteisöltä. Toisin sanoen paheksunnan mittakaava on ollut ainakin minun mielestäni huomattavasti terveempi ja oikeudenmukaisempi.

Jos ollaan ihan rehellisiä, niin vaikka kameroita on älypuhelinten myötä kaikkialla ja koko ajan, silti todennäköisyys siihen, että tavallinen tallaaja päätyisi koko someyhteisön vihaamaksi, on edelleen aika pieni. Suurin ongelma ei siis ole se, että somevihan kohteeksi päätyisi mahdottoman helposti. Ongelma on siinä, miten tietoisuus somevihan kyllästämästä todellisuudesta vaikuttaa toimintaamme.

Maija Meikäläinen luultavasti ymmärtää, ettei se, kuinka hän lenkillä ollessaan huusi lapselleen tai koiralleen tai kuinka hän mokasi töissä, todennäköisesti päädy someen tai varsinkaan tee hänestä koko maailman vihaamaa henkilöä. Näin ei tapahdu todennäköisesti edes silloin, vaikka hän itse jakaisi pahennusta herättävää sisältöä. Silti hän tiedostaa, että hän elää maailmassa, jossa tämäkin on mahdollista. Koska hän tiedostaa tämän, se voi myös vaikuttaa hänen käytökseensä, tai ellei käytökseen, niin esimerkiksi stressin määrään tai siihen, miten hän näkee itsensä. Ehkä hän on juuri viime viikolla lukenut kommentteja, joissa joku hieman vastaavalla tavalla käyttäytynyt henkilö on haukuttu maan rakoon.

Tästä päästäänkin moralismin käsitteeseen. Tämä ei ole tietosanakirjamääritelmä, mutta jos minun pitäisi omin sanoin selittää moraalin ja moralismin ero, niin selittäisin sen näin: moraali on sitä, miten käsityksemme oikeasta ja väärästä ilmenevät omassa käytöksessämme, ja moralismi on sitä, kun tuputamme näitä käsityksiämme muille.

Tässä kulttuurissa, jossa asioista puhutaan somessa paljon mutta usein hyvin pinnallisella tasolla, moralismi ylikorostuu. Some on nopeiden ja mustavalkoisten tuomioiden maailmaa: se on joko peukku ylös tai alas, ja sillä, mitä somessa teet, osoitat, kenen puolella olet. Ja auta armias, jos olet väärällä puolella!

Suurin osa oikeasta tekemisestä tapahtuu yhä sähköisen maailman ja älyteknologian ulkopuolella. Sen sijaan somemaailmassa tapahtuu oman toiminnan ja omien käsitysten näyttäminen – ja juuri tämä korostaa moralismia moraalin kustannuksella.

Luin taannoin eräästä harrastelehdestä harrastajille suunnattuja some-ohjeita. Jos ohjeet olisivat käsitelleet esimerkiksi sellaisia asioita, kuten että kannattaa pyytää muilta lupa, ennen kuin julkaisee sisältöä, jossa nämä ovat mukana, tällaisten ohjeiden olemassaolo olisi varmasti tuntunut hyvältä jutulta. Ohjeet kuitenkin käsittelivät paljon myös sitä, miten julkaistusta sisällöstä silotellaan sellaista, että siitä tulisi mahdollisimman vähän sanomista. Tämä taas tökkäsi aika pahasti silmään.

Ymmärrän, että tuolla varmasti tarkoitettiin hyvää. Luultavasti haluttiin suojella voimakkaasti mielipiteitä jakavan lajin harrastajia ikäviltä kommenteilta. Kenties ajateltiin myös koko harrastuksen mainetta. Mutta hyvänen aika… Elämmekö todella maailmassa, jossa meidän on suoritettava laillisille, normaaleille asioille jonkinlainen somemeikkaus, jolla varmistelemme sosiaalista hyväksyntää? Tai minimoimme paheksuntaa?

Aina silloin tällöin on esitetty haasteita ja kampanjoita siitä, että jaetaan meikittömiä ja muokkaamattomia kuvia niiden viimeisen päälle siloteltujen kuvien sijaan. Ehkä muutkin asiat kuin naisten ulkonäkö kaipaisivat tätä samaa. Kenties meidän pitäisi yhä enemmän näyttää asioita rehellisesti sellaisina kuin ne ovat – eli kulkea ihan toiseen suuntaan kuin sosiaalinen media on meitä viime ajat kuljettanut.

Jos jatkamme sillä linjalla, että jo ennalta sensuroimme kaiken, mitä joku voisi paheksua, annamme moralismille pikkusormen sijaan jo melkein koko käden. Sitä paitsi moralismin oikkuihin taipuessamme myös ylläpidämme moralistista ilmapiiriä. Mitä perusteellisemmin siivoamme somesta ja muutenkin näkösältä kaiken sellaisen, mistä joku voisi närkästyä, sitä varmemmin ja sitä pienemmistä asioista närkästytään; sitä kuohuttavampia kaikki tavalliseen elämään kuuluvat säröt ja kauneusvirheet jatkossa ovat.

Moralismiahan ei nykyään oikeastaan edes peitellä. Moralistisesta asenteesta ollaan melkeinpä ylpeitä. Sitä voidaan jopa avoimesti vaatia! Saatetaan esimerkiksi tivata joltakin julkisuuden henkilöltä, miksei hän tuomitse jotakin ilmiötä tai tapahtumaa, ja tehdä negatiivisia johtopäätöksiä suoran ja julkisen tuomion puuttumisesta.

Hiukan samaa sukua ovat disclaimerit ja se, miten niitä ei uskalleta olla käyttämättä. Koetaan sosiaalista painetta tavalla tai toisella ilmaista, että hei, minä tiedän, että tässä on monien mielestä jotakin ongelmallista. Samalla ehkä halutaan suojella itseä jo ennalta tekemällä pesäeroa niihin negatiivisiin mielleyhtymiin, joita käsittelyssä oleva aihe voi herättää.

Nykyään ei ilmeisesti aina edes ymmärretä, kuinka omituista tuollainen pohjimmiltaan on ja kuinka pelottavia asioita se kertoo kulttuuristamme. Tiettyjen asioiden ja ihmisten julkista paheksuntaa tai tuomitsemista suorastaan edellytetään sillä uhalla, että itse päätyy sinne tuomittavien listalle tai kerrassaan canceloiduksi.

Mitä ilmeisimmin siis ajatellaan, että juuri julkisella ja avoimella paheksunnalla osoitetaan, että ollaan itse kunnollisia ja moraalisesti toimivia henkilöitä. Tämä on mielestäni erittäin erikoinen ja, ironista kylläkin, myös moraaliselta pohjavireeltään hyvin arveluttava ajatus.

Somen pelisäännöt eivät valitettavasti jää someen. Sama ajattelutapa näyttää siirtyvän myös muuhun elämään. Siitä, miltä asiat näyttävät ulospäin ja miten ne on saatava näyttämään jonkin moraalikoodin mukaan hyväksyttäviltä, on aika raju esimerkki vaikkapa se, että saatetaan olla hirveän huolissaan jonkun käytöksen välittämästä viestistä – myös silloin, kun oikeaksi koetun viestin antaminen ei olisi käytännön tasolla lainkaan järkevää tai edes turvallista. (Tällainen vaikutelma itselleni syntyi esimerkiksi siitä, millaista ajatustenvaihtoa rallimaailman taannoisesta lehmäkolarista käytiin – aiheesta voi lukea vaikkapa tästä Iltalehden artikkelista.)

Mielestäni on aiheellista taas kerran muistuttaa siitä, ettei ympäröivä todellisuus ainoastaan ole olemassa vaan sitä myös luodaan. Mitä enemmän taivumme moralismin oikkuihin ja mitä säikympinä varomme sitä, ettemme altista itseämme sosiaaliselle paheksunnalle, sitä suuremman vallan annamme moralistiselle maailmankuvalle.

Itse ajattelen, että on edelleen tärkeämpää toimia oikein kuin toimia siten, että se näyttää oikealta. Jos tämän ajatuksen pitäminen pinnalla edellyttää sitä, että on välillä toimittava tavalla, joka jonkun silmissä näyttää väärältä ja paheksuttavalta, olkoon sitten niin.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat Tumisu/CC0/Pixabay (ylin), 11082974/CC0/Pixabay (keskimmäinen) ja NoName_13/CC0/Pixabay (alin)