”Onko se uusi?”

Elämässäni on lukemattomia kertoja toistunut tietty small talk -kaava. Olen kohdannut jonkun tutun ja hän on kohteliaasti hihkaissut: ”Onpa sinulla hieno paita! Onko se uusi?” Sitten olen vastannut: ”Kiitos, ei suinkaan. Se on kymmenen vuotta vanha.” Pahimmillaan toinen osapuoli jopa nolostuu tästä – niin kuin nolostutaan silloin, kun on koetettu olla ystävällisiä mutta on vahingossa saatettu toinen kiusalliseen tilanteeseen.

Olen harkinnut, että ehkä minun pitäisi alkaa vastata: ”Ei, paita on kymmenen vuotta vanha – ja se on minulle täysin okei.”

Tunnen itseni melkoiseksi hiustenhalkojaksi, kun olen edes kiinnittänyt tällaiseen toistuvaan (mutta periaatteessa täydellisen merkityksettömään) keskustelun kaavaan huomiota. Siihen takertuminen tuntuu kyseenalaiselta siksikin, ettei kukaan varmasti tarkoita tuollaisilla kommenteilla mitään pahaa, päinvastoin!

Olen sitten hiustenhalkoja tai en, mielestäni kuvaamani ilmiö kertoo kulttuuristamme jotakin. Miksi se on niin voimakkaan myönteistä, että jokin on ihan uutta? Miksi se on ikään kuin jatko kohteliaisuudelle, että todettuamme toisen paidan/takin/laukun olevan hieno vielä tuomme julki, että se on (havaintomme mukaan) uusi? Mitä lisäarvoa uutuus tuo? Jos jokin esine on hieno, onko se vähemmän hieno, jos se onkin vanha? Tai onko vähemmän hienoa omistaa vanha kivannäköinen esine kuin uusi kivannäköinen esine?

Näin ilmeisesti usein koetaan. Mistä se kokemus kumpuaa ja osaisiko kovin moni itsekään selittää syitä sille? Tai jos osaisi, hyväksyisikö niitä omia syitään?

Oletan, että uutuuden kokeminen myönteiseksi asiaksi voi sisältää kaikuja aika kaukaa. Etenkin jos esineen uutuutta arvailee vähän varttuneempi henkilö, taustalla saattavat olla jopa lapsuuden kokemukset. Monellako tietyn aikakauden kasvatilla onkaan pienimuotoiset traumat siitä, että omat vaatteet ja muutkin tavarat on aina peritty isosisarukselta! Käytettyinä, ehkä kulahtaneina, ei koskaan juuri itselle ostettuina – eli ei koskaan uusina. Tällaista taustaa vasten voi tiedostamattakin kokea, että on kivaa ja kohteliasta huomioida se, jos keskustelukumppani on voinut hankkia itselleen jotakin ihan uutta.

Tämä on periaatteessa vielä aika ymmärrettävä ja kaunis selitys tavaroiden uutuuden kehumiselle. Se todennäköisesti yleisin selitys on jo vähän raadollisempi ja arveluttavampi. Meidän kulttuurimme nimittäin kerta kaikkiaan suosii materian hankkimista – eikä suinkaan kerralla, kestävästi ja loppuelämäksi, vaan aina vain uudestaan. Kun osoitamme huomanneemme, että toisella on jotakin uutta, se on olevinaan kohteliasta todennäköisesti juuri siksi, että samalla huomioimme toisen onnistumisen jossakin, mikä on meidän kulttuurissamme tärkeää.

Sinulla on jotakin uutta – sinulla on siis rahaa ostaa uusia asioita! Olet onnistunut pyörittämään kulutuksen rattaita ja uudistamaan itseäsi. Varmaankin sinulla on nyt myös kiva fiilis, koska uusien asioiden ostamisesta tulee sellainen!

Tämänkaltaisia taustaoletuksia ”onko se ihan uusi” –kohteliaisuuksien takaa luultavasti löydetään, jos pengotaan riittävän syvältä.

Olen joskus halunnut koetella kohteliaan kanssakäymisen rajoja sen verran, että olen selittänyt vähän monisanaisemmin, kuinka vanha päälläni oleva vaate onkaan. Ja kuinka vanhoja ovat muut vaatteet, joihin olen sen yhdistänyt. Se ei varmaankaan ole ollut nätisti tehty, koska keskustelukumppanista riippuen toisen hämminki on ollut joskus ilmiselvä. Haluan kuitenkin silloin tällöin ravistella sitä ajattelua, että vanha tavara on tylsää ja rumaa ja vain uudesta voi iloita!

Olen myös – hyvin pienessä lähipiirissä – jakanut välillä kuvia itsestäni jokin vanha, tunnistettava vaatekappale päälläni. Olen laittanut kuvan itsestäni vaikkapa mekossa, joka on ollut minulla ensimmäistä kertaa päällä jonakin tiettynä juhlapäivänä vuosia sitten. Sekin on minulle tärkeää viestintää: haluan näyttää, että vanhakin tavara on vielä aivan käyttökelpoista ja hyvää eikä yhtään rumempaa kuin silloinkaan, kun se on ollut uutta.

Paljonko sinun vaatekaapistasi löytyy vaatteita, joita voisi pitää vanhoina? Käytätkö niitä ja iloisetko niistä? Kun esittelet muille jotakin, somessa tai muutoin, tuotko aina esiin pelkästään uutta? Olisiko joskus hyvä hetki esitellä tavaroita, jotka ovat kulkeneet mukana vaikkapa kymmenen vuotta?

Kertakäyttöisyyttä ja kerskakulutusta ylläpitävää kulttuuria luodaan joka päivä, myös niillä pienillä sanoilla ja teoilla. Kulttuurin muuttumista voitaisiin tukea niillä samoilla työkaluilla, pienin sanoin ja teoin. Ei ole merkityksetöntä, mistä puhumme ihailevasti.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuva Pexels/CC0/Pixabay