Rakkaus ja raha

Kirjoitin aiemmin siitä, että pidän nykyajan rahapuhetta usein kylmänä ja koen sen piilottavan takanaan olevat arvot. Tässä yhteydessä lupasin käsitellä parisuhdetta ja raha-asioita erillisessä postauksessa, ja nyt lunastan tämän lupauksen.

Minulla on hiukan sellainen tunne, kuin seisoisin pitkän kepin kanssa ampiaispesän alla valmiina sohaisemaan. Siksi haluan ihan ensin sanoa tämän: Ihmisiä, parisuhteita ja taloudellisia tilanteita on tosi erilaisia. Raha on myös aika henkilökohtainen asia. Ymmärrän siis hyvin, että jokainen hoitaa niin parisuhteensa kuin raha-asiansakin lopulta juuri siten, kuin itse parhaaksi näkee. Haluan tässä postauksessa tuoda kuitenkin esiin joitakin omia havaintojani ja näkemyksiäni liittyen rakkauteen ja rahaan. Ajatukseni eivät koeta olla yleispäteviä eivätkä kattaa kaikkia henkilöitä ja tilanteita, vaikka joitakin ajattelumalleja haluankin hiukan haastaa.

Rakkaudesta ja rahasta yleisesti

Olen aina ajatellut, ettei parinvalinnassa rahan määrällä ole merkitystä. Köyhät rakastuvat ja rakastavat yhtä lailla kuin rikkaatkin, ja – mikä on hiukan vähemmän itsestään selvää – köyhät ja rikkaat voivat rakastua myös toisiinsa. Ihan vilpittömästi, ilman ketunhäntiä.

Välillä ihmettelen, kuinka vakuuttuneita jotkut ovat siitä, että kannattaa pariutua samalla tulotasolla olevan henkilön kanssa. Kun kerrotaan erilaisen tulotason aiheuttamista ongelmista, huomaan usein ajattelevani, ettei niistä yksikään pohjimmiltaan kumpua rahasta. Useammin pariskunnalla on ongelmia rakkauden, ei rahan kanssa.

Kun pelätään joko taloudellista hyväksikäyttöä tai taloudellista vallankäyttöä, minusta tärkein näkökohta löytyy tästä kysymyksestä: jos toinen todella rakastaa sinua, pyrkiikö hän hyväksikäyttämään sinua tai käyttämään valtaa sinuun? Jos pelkäät, että näin voisi tapahtua, miten on omien tunteidesi laita ja miksi olet kyseisessä suhteessa?

Vaikka rahan määrä tai eroavaisuudet siinä eivät määritä rakastumista eivätkä parinmuodostusta, tästä ei seuraa, että raha olisi parisuhteessa merkityksetön asia. Edelleenkään ei ole olennaisinta, onko rahaa paljon vai vähän ja minkä verran sitä kukin tienaa, mutta rahankäyttö sen sijaan on parisuhteessa tärkeä asia, joskus jopa ratkaisevan tärkeä.

Niin kauan kuin pariskunta asuu erillään, myös raha-asiat on usein aika helppo pitää suhteesta erillään. Siinä vaiheessa, kun käydään samalla jääkaapilla ja maksetaan yhteisiä asumiskuluja, tilanne muuttuu. Kun koti muuttuu yhteiseksi, myös raha-asiat muuttuvat yhteisiksi. Sillä, miten parisuhteen osapuolet raha-asiansa hoitavat, on suora vaikutus molempien elämään ja hyvinvointiin.

Raha-asioiden hoitamisen kautta voidaan osoittaa huolehtimista ja huomaavaisuutta. Niiden kautta voidaan luoda turvallisuuden tunnetta. Niiden kautta voidaan kuitenkin myös ilmaista välinpitämättömyyttä, horjuttaa turvallisuutta ja pahimmillaan osoittaa petollisuutta.

Rahankäyttö kertoo arvoista. Koska raha on läsnä pariskunnan elämässä aina arkisesta kauppareissusta yhteisen asunnon hankintaan asti, rahankäytön arvoviesti on aika painokas. Jotkut koettavat tästä huolimatta pitää raha-asiat erillään parisuhteesta. Minun silmissäni tämä vaikuttaa usein teennäiseltä. Rahankäytön kautta tehdään asioita, jotka vaikuttavat yhteiseen elämään valtavasti, joten ei ole kovin uskottava ajatus, ettei asialla olisi mitään tekemistä parisuhteen tai rakkauden kanssa.

Vaikka muiden parisuhteet eivät minulle tai muillekaan ulkopuolisille kuulu, tiettyjä ilmiöitä välillä ihmettelen. Yksi niistä on se, että monet pinnistelevät saadakseen raha-asiat pidettyä erillään myös pitkässä, vakiintuneessa suhteessa. Voi kuulla jonkun kertovan, miten hän on velkaa (siis oikeasti, velkaa?) puolisolleen. Tai voi kuulla perheenäidin harmittelevan miehen kanssa käytyä kinaa siitä, miten yhteisten lasten menot jaetaan; kumman palkkapussista pienokaisen talvihaalarit tällä kertaa maksetaan.

En voi olla miettimättä, että miksi? Miksi parisuhteen poikki halutaan vetää rajaviiva, jonka toisella puolella ovat minun raha-asiani ja toisella puolella sinun raha-asiasi? Miksi se halutaan vetää silloinkin, kun elämä on jo niin monella tavalla yhteistä, että rajanvedon tekeminen on suorastaan hankalaa? Minun on vaikea uskoa, että tuo juuri koskaan voi lisätä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Rehellisesti sanottuna minun on vaikea nähdä, mitä hyvää tuosta ylipäätään voi seurata.

Tietysti joku aina välillä näihin kysymyksiin vastaakin. Moni esimerkiksi kertoo, että tuntuu hyvältä pitää raha-asiat erillään siksi, että sitten on selkeää, mikä on omaa rahaa eli minkä voi huoletta käyttää omiin tarpeisiin ja haluihin.

Tavallaan ymmärrän tämän ajatuksen, ja sitten kuitenkaan en. En koe, että ”korvamerkin” pitäminen rahoissa (tämä on minun tienaamaani rahaa) vapauttaisi tuntemasta taloudellista vastuuta parisuhteesta, yhteisestä kodista ja perheestä. Jokaisesta pienestä ostoksesta ei toki tarvitse neuvotella saati pyytää siihen toiselta lupaa. Mielestäni parisuhteen kuitenkin kuuluukin muuttaa rahankäyttöä sillä tavalla, että tietoisuus parisuhteesta on läsnä omassa kulutuksessa ja rahaan liittyvissä päätöksissä.

Käytännön yksityiskohdat voi silti mielestäni ratkaista monella tavalla. Onko vain omat tilit vai yhteinen tili, onko jonkinlainen taloudenhoitotili, johon molemmat maksavat osuutensa… Tällaiset kysymykset eivät ole minusta niinkään ratkaisevia, kunhan yhteinen hyvä on aina taustalla tavoitteena ja molemmat kantavat siitä vastuuta. Toisin sanoen: puhalletaan yhteen hiileen ja soudetaan samaan suuntaan.

Asian voisi tiivistää niin, että luottamus on parisuhteessa valtavan tärkeä asia ja tämä pitää sisällään myös raha-asiat. Pitää voida luottaa siihen, että toinen seisoo rinnalla myös taloudellisesti. Yhtä lailla pitää voida luottaa siihenkin, ettei toinen tee raha-asioissa myyräntyötä vaan toimii, niin kuin vastuullinen aikuinen eikä niin kuin itsekäs lapsi.

Koska aina ei ole ehdotonta totuutta siitä, mikä on vastuullinen ja mikä vastuuton tapa toimia, olisi hyvä, jos parisuhteessa rahankäytön suhteen oltaisiin suunnilleen samalla sivulla. Jos toisen mielestä raha on olemassa tuhlattavaksi ja toinen on viimeisen päälle tarkan markan mies tai nainen, kovin harmonista yhteiseloa ei liene luvassa.

Esimerkki rahasta ja arvoista: avioehto

Olen kirjoittanut siitä, miten rahapuhe usein pyrkii piilottamaan takanaan olevat arvot – siis sen tosiasian, että taustalla on tietyt arvot. Yksi parhaista esimerkeistä on tapa, jolla avioehdosta puhutaan. Siitähän puhutaan nykyään useimmiten yhden totuuden asiana: avioehdon tekeminen on vähän niin kuin veroilmoituksen jättäminen, eli muistithan nyt vain tehdä sen?

Avioehto esitetään vastuullisen aikuisen ratkaisuna. Sen tekemättä jättämistä käsitellään unohduksena, romanttisena höpsöytenä tai kyvyttömyytenä ymmärtää tosiasioita.

Mutta onko asia sitten tosiaan näin yksiulotteinen? Eihän se ole. Haluan tuoda esiin asiaan liittyviä arvokysymyksiä, ja teen sen puuttumalla muutamaan avioehdosta vallitsevaan väärinkäsitykseen.

Avioehto ei vaikuta avioliiton aikana vaan ainoastaan, jos tulee ero. Tämä on hyvin yleinen peruste avioehdon tekemiselle – ja valitettavasti myös väärä peruste. Avioehto usein esitetään nimenomaan taloudellisena realismina. Siksi tuntuu edesvastuuttomalta antaa ymmärtää, että pari voisi liiton aikana unohtaa avioehdon, vaikka tällaisella unohduksella on hyvin helposti taloudellisia seurauksia.

Jos pariskunnalla on avioehto, avioliiton aikana on syytä pysyä tietoisena siitä, mikä on kenenkin omaisuutta ja onko rahankäyttö tasapuolista. Avioehdon takia ei voi ajatella, että kaikki rahankäyttö menee yhteiseksi hyväksi, koska eron sattuessa asia ei ole näin. Yksi pahimmista mahdollisista tilanteista on sellainen, että liitossa, jossa on avioehto, toinen ostaa perheelle ruokaa ja maksaa sähkölaskuja ja toinen käyttää rahat oman omaisuutensa hoitamiseen ja kartuttamiseen.

On joitakin tilanteita, joissa avioehto tulee erityisesti huomioida, ja ehkä tyypillisin tällainen on lastenhankinta. Jos pariskunnalla on avioehto, kannattaa tarkkaan pohtia, millainen vaikutus lastenhankinnalla on omiin tuloihin ja omaan uraan, koska jos se aiheuttaa näille vahinkoa (enemmän kuin puolisolle), sen vahingon joutuu myös yksin kärsimään. Toki tämän vahingon kompensoimiseen on joitakin tapoja, mutta nekin täytyy erikseen miettiä.

Kaiken kaikkiaan avioehdon laatiminen edellyttää paljon pohdintaa ja käytännön ratkaisuja taloudellisen oikeudenmukaisuuden säilyttämiseksi – ja nimenomaan liiton aikana. Onko tämä sitä, mitä avioliitolta haluaa, sen jokainen ratkaisee omalla kohdallaan itse.

Avioehto on oikeudenmukainen. Sanoin, että kerron avioehtoon liittyviä väärinkäsityksiä, ja tämä ei tiukasti tulkiten ole sellainen – koska se, minkä kukin kokee oikeudenmukaiseksi, on subjektiivista. Yhden oikeudenmukaisuuteen liittyvän näkökohdan haluan silti nostaa esiin.

Avioehto vahvistaa sen asemaa, joka on suhteessa taloudellisesti vahvempi. Avio-oikeus – joka on siis voimassa, ellei ole avioehtoa – taas toimii toisinpäin ja vahvistaa taloudellisesti heikomman asemaa. On mielestäni erikoista, että yleinen oikeustaju tuntuu nykyään sanovan, että juuri vahvemman aseman vahvistaminen on oikeudenmukaista.

Avio-oikeus on toki lähtöisin yhteiskunnasta ja ajasta, jolloin naisen taloudellinen asema oli eron sattuessa usein todella heikko. Nykyään ei enää ole niin, että naisen pääasiallinen työ olisi lasten ja kodin hoito, vaan naiset käyvät töissä, tekevät uraa, kartuttavat omaisuutta… He eivät siis lähtökohtaisesti tarvitse miestä taloudelliseksi turvaksi. Tietyt asiat eivät silti ole muuttuneet. Esimerkiksi jo aiemmin mainittu lastenhankinta kolhii nykyäänkin usein juuri naisen uraa ja kukkaroa.

Myös sukupuoleen katsomatta pariskunnat voivat tehdä ratkaisuja, jotka heikentävät toisen taloudellista asemaa. Tällainen ratkaisu voi olla esimerkiksi arjen järjestäminen toisen työn ja uran ehdoilla, vaikkapa niin, että asuinpaikka valikoituu ensisijaisesti toisen työn mukaan. Nämä ratkaisut voivat joskus palvella perheen kokonaishyvinvointia ja -taloutta. Avioehto kuitenkin muuttaa asetelmaa niiltä osin, että molempien ura ja talous tulee huomioida myös täysin erikseen – ja tämä voi tehdä edellä kuvatut ratkaisut mahdottomiksi.

Avioehdon vastustaminen todistaa katalia aikeita. Tämä on taas väite, jonka perään ei voi laittaa yksiselitteisesti oikein- tai väärin-merkkiä, mutta erästä kysymystä kannattaa miettiä: Miksi asetelma ylipäätään esitetään noinpäin? Miksi lähtökohta on se, että köyhemmän on suostuttava avioehtoon tai hänellä ei ole puhtaat jauhot pussissa – kun asia voitaisiin esittää niinkin, että miksi varakkaampi haluaa kajota avio-oikeuteen ja onkohan hänellä puhtaat jauhot pussissa?

On pariskunnan tasa-arvon kannalta ongelmallista, että taloudellisesti heikompi on lähtökohtaisesti syytetyn penkissä istuva epäilty. Sieltä käsin hänen on sitten todistettava toiselle vilpittömiä aikeitaan suostumalla järjestelyyn, joka säilyttää taloudelliset voimasuhteet avioliiton läpi mahdolliseen eroon asti.

Ajattelutavan puolustukseksi kuulee aina välillä sellaisia esimerkkejä, että ajattele nyt, jos ero on tosi ruma: toinen ensin valehtelee, pettää ja jättää ja sitten vielä vie osan omaisuudesta! Ymmärrän kyllä, miksi tuo kuulostaa pahalta, mutta sitä on vaikeampi selittää, miksi noissa esimerkeissä köyhempi on aina se pahis. Vieläkö kyseinen esimerkki tuntuu todistavan avioehdon reiluutta, jos ajatellaan, että se onkin se varakkaampi, joka valehtelee, pettää ja jättää?

Jos jompikumpi suhteessa on jo taloudellisesti altavastaaja, miksi hänet halutaan asettaa altavastaajaksi myös moraalissa ja parisuhteeseen sitoutumisessa?

Avioehto suojelee myös vähävaraisemman omaisuutta. Nyt sentään voi selvästi sanoa, ettei ajatus pidä paikkansa. Silti joskus törmää siihen, että suhteen vähävaraisempi osapuoli uskoo, että ilman avioehtoa eron sattuessa esimerkiksi puolet äidiltä peritystä siirtolapuutarhamökistä olisikin äkkiä puolison. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkansa. Avio-oikeus ei toimi niin, eikä se ole mikään kaiken omaisuuden kahtia sahaava leikkuri. Kenenkään ei tarvitse pelätä sitä, että taloudellisesti heikompana osapuolena voisi joutua huomaamaan, että omasta vähästäkin omaisuudesta puolet on eron sattuessa yhtäkkiä siirtynyt puolison nimiin.

Suosittelen kaiken kaikkiaan lämpimästi sitä, että naimisiin mennessään tutustuu avioliittoon liittyvään lainsäädäntöön ja myös avio-oikeuteen. Tällä hetkellä läheskään kaikki eivät tee niin. Välillä huolestuttaa aika kovasti joidenkin puolesta, kun he laativat avioehdon ymmärtämättä edes, mistä avio-oikeudessa on kyse ja mistä siinä ei ole kyse. Tietämättömyydessä on hyvin helppo tulla vahingossa toimineeksi omia arvojaan vastaan.

Avioehto pitää laatia, ellei halua toisen omaisuutta erossa. Taas kerran kyse on yksinkertaisesti väärinkäsityksestä: kenenkään ei ole pakko vaatia siivua puolison omaisuudesta, vaikka siihen avio-oikeuden nojalla olisi mahdollisuus. Jos puolisolla on siis sellaista omaisuutta, josta tietää jo lähtökohtaisesti, ettei siitä halua vaatia osaansa, tämän tahdon toteuttaminen ei edellytä avioehtoa; sitä ei tarvitse laatia suojellakseen itseään tai toista siltä, että eron sattuessa osa tämän omaisuudesta siirtyisi itselle väkisin. Pariskunta voi sopia osituksesta keskenään muutenkin.

Se on tietysti toinen juttu, riittääkö luotto siihen, että näin uskoisi eron hetkellä tapahtuvan. Mutta tässä mennään taas kerran niihin arvokysymyksiin.

Vaikuttaapa rakkauden ja rahan suhde näin monen siihen käytetyn sanan jälkeen monimutkaiselta… Vai vaikuttaako sittenkään? Kuulostaa se naiivilta tai ei, suuri osan rahaan liittyvistä ongelmista poistuu rakkauden ja pariskunnan yhteensopivuuden myötä, koska nämä tuovat tullessaan asioita kuten kunnioituksen ja vilpittömän pyrkimyksen yhteiseen hyvään. Toisaalta samaiset raha-ongelmat voivat toisenlaisessa suhteessa paisua mammuttimaisiin mittasuhteisiin ja paljastaa sen, mikä suhteessa on pielessä – jos vain osaa katsoa.

Vika ei aina ole kummassakaan parisuhteen osapuolessa vaan joskus vain siinä, että kaksi toisilleen sopimatonta ihmistä yrittää muodostaa toimivan yksikön. Kuten olen koko postauksen läpi pyrkinyt viestimään, rahaan liittyy paljon arvokysymyksiä. Vaikka raha itsessään – kylminä kolikoina ja seteleinä – ei rakkauteen juuri liity eikä vaikuta, niin siihen kytkeytyvien arvokysymysten kautta se vaikuttaa paljonkin.

Kun – jos – sinulla seuraavan kerran on puolison kanssa rahaan liittyvää eripuraa tai sinulle tulee tapailuasteella olevassa suhteessa mieleen rahaan liittyviä huolia, mieti, mistä eripura ja huolet oikeastaan kumpuavat. Mistä niissä oikeasti on kyse?

Tai kenties sinulla on jo valmiiksi mielessä ajatuksia tai kokemuksia liittyen rakkauteen ja rahaan?

Lämpimin terveisin

Rouva R

P.S. Jos pidit lukemastasi, blogin seuraaminen onnistuu helposti myös Blogit.fi:n kautta!

 

Kuvat The Digital Way/CC0/Pixabay (ensimmäinen), StockSnap/CC0/Pixabay (toinen), Viki_B/CC0/Pixabay (kolmas) ja Beccalee/CC0/Pixabay (neljäs)